KGB
 |
Tämän artikkelin tai sen osan paikkansapitävyys on kyseenalaistettu. Voit auttaa varmistamaan, että kyseenalaistetut väittämät ovat luotettavasti lähteistettyjä. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Sisältö vaikuttaa tarinoinnilta. |
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. Tarkennus: Olemassa olevat lähteet ovat epämääräisiä. |
| KGB | |
|---|---|
| Комите́т госуда́рственной безопа́сности СССР Komitet gosudarstvennoi bezopasnosti SSSR |
|
 |
|
| Perustettu | 1954 |
| Lakkautettu | 1991 |
| Toimiala | turvallisuuspalvelu |
| Päämaja | Lubjanka, Moskova, Venäjän SFNT, Neuvostoliitto |
KGB (ven. Комите́т госуда́рственной безопа́сности СССР, Komitet gosudarstvennoi bezopasnosti SSSR[1] 
kuuntele ääntämys (ohje)), SNTL:n valtion turvallisuuskomitea oli Neuvostoliiton valtiollinen turvallisuuspoliisi vuodesta 1954 vuoteen 1991. Se vastasi ulkoisesta turvallisuudesta ja tiedustelusta lukuun ottamatta sotilastiedustelua, joka kuului GRU:lle.
Valko-Venäjällä turvallisuuspoliisi toimii edelleen venäjäksi KGB:n nimellä.
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vetšeka/Tšeka, GPU, OGPU[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Tšeka
KGB:n ensimmäinen edeltäjä oli neuvosto-Venäjällä bolsevikkijohtaja Vladimir Leninin aloitteesta joulukuussa 1917 perustettu salainen poliisi, Yleisvenäläinen erityiskomissio vastavallankumousta ja sabotaasia vastaan (lyh. Vetšeka tai Tšeka). Leninin mukaan bolsevikkipuolue tarvitsi ”rautaisen käsivarren”, jolla voi suojella ”nuorta vallankumousta” ja taistella ”vastavallankumouksellisia” voimia vastaan sekä pitää kurissa poliittisen opposition. Erityiskomission johtoon valittiin puolalaissyntyinen ammattivallankumouksellinen Feliks Dzeržinski. Dzeržinski esitti pian puolueelle ohjelman, jonka pohjalta uusi komissio toimisi. Ohjelman yhteenvetona oli, että Tšeka nousisi lain ja valvonnan yläpuolelle ja sillä olisi rajattomat pidätys-, kuulustelu- ja rankaisuoikeudet. Puolueen sisällä se herätti suurta hämminkiä ja eripuraa sekä vastustusta, mutta Lenin tukahdutti vastarinnan ja antoi vallankumoussankarina pitämälleen Dzeržinskille tämän vaatimat oikeudet.[2]lähde tarkemmin?
Venäjän sisällissodan aikana Tšeka kunnostautui erityisen julmana ja häikäilemättömänä organisaationa, jota ilman bolševikkien vallankumous olisi saattanut jäädä väliaikaiseksi. Dzeržinski haali komissioonsa kovia miehiä, jotka eivät epäröineet ryhtyä ankariin rankaisutoimiin, joihin edes puna-armeija ei halunnut osallistua. Sisällissodan jälkeen Tšekan surmaamien ihmisten määrän saattoi laskea kymmenissä tuhansissa. Tšeka käytti teloittajina pääasiassa unkarilaisia ja bulgarialaisia sotavankeja; näiden kansojen edustajia pidettiin tuolloin Venäjällä sivistymättöminä barbaareina, jotka sopivat tuollaisiin vastenmielisiin tehtäviin – ja henkensä puolesta syystäkin pelkäävät sotavangit pyrkivät äärimmäisellä julmuudella osoittamaan kelpoisuutensa teloittajina – ja säästämään henkiriepunsa; viimeksi mainittu ei tosin aina onnistunut, koska vankipyövelit saatettiin tappaa myrkyttämällä tai ampumalla, jos katsottiin että he tiesivät liikaa; näin kävi muun muassa tsaariperheen tappajille.[3]lähde tarkemmin?
Tšeka loi ne kovat mallit, joiden mukaan Neuvostoliiton salainen poliisi hyvin pitkälle toimi samassa perustarkoituksessa: tukahduttaa ja estää poliittinen oppositio. Salainen poliisi hyvin pitkälle itse määritteli, kuka edusti oppositiota.
Helmikuussa 1922 Tšeka liitettiin osaksi Venäjän sisäasiainkansankomissariaattia (sisäministeriö, lyh. NKVD) nimellä Valtion poliittinen hallinto (lyh. GPU). Seuraavana vuonna GPU:sta tuli koko Neuvostoliiton kattava Valtion yhdistynyt poliittinen hallinto (lyh. OGPU). Džerzinski johti salaista poliisia kuolemaansa 1926 asti.
GUGB, NKGB/MGB, MVD[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: NKVD
Venäjän NKVD lakkautettiin 1934, jolloin perustettiin Neuvostoliiton NKVD. Tällöin myös OGPU siirtyi osaksi NKVD:tä saaden uudeksi nimekseen Valtion turvallisuuspäähallinto (lyh. GUGB). 1930-luvulla Josif Stalinin johtaman suuren terrorin aikana NKVD GUGB:n toiminnan myötä nousi valtioksi valtion sisällä, jonka lonkerot ulottuivat syvälle yhteiskuntaan koskien kaikkia ja kaikkea elämänalueita. Stalin käytti NKVD:tä terrorin työvälineenä ja se passitti vankileireille ja teloitti miljoonia ihmisiä. Suuresta vankimäärästä johtuen NKVD saattoi ryhtyä suuriin julkisiin rakennushankkeisiin urakoitsijana, kuten Stalinin kanavan rakentamiseen. Rakentamisen tarkoituksena ei ollut pelkästään tuottaa pakkotyöllä halpaa perusrakennetta kansantalouteen, vaan myös tappaa vankeja. Salainen poliisi toimi myös aktiivisesti ulkomailla. GUGB:n agentit kidnappasivat venäläisemigranttien valkoisen armeijan komentajan, kenraali Jevgeni K. Millerin Pariisissa vuonna 1937. Miller teloitettiin myöhemmin Moskovassa. GUGB:n agentti murhasi marxilaisen toisinajattelijan Lev Trotskin Meksikossa vuonna 1940.
Toisen maailmansodan aikana 1941 NKVD:sta erotettiin sotilaallista turvallisuutta varjeleva osa, joka alistettiin maa-armeijalle ja laivastolle. Valtiollinen turvallisuus erotettiin omaksi Valtion turvallisuuskansankomissariaatiksi (lyh. NKGB). Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon, NKGB:stä sekä maa-armeijan ja laivaston turvallisuusosista tuli uudelleen GUGB ja osa NKVD:tä. Vuonna 1943 nämä elimet erotettiin jälleen NKVD:sta ja nimettiin taas NKGB:ksi sekä Smeršiksi. Sodan aikana Stalin käytti salaisen poliisin yksiköitä rintamakarkureiden sekä vihollisen kaukopartiomiesten pysäyttämiseen (ja teloittamiseen) sekä laajojen väestön pakkosiirtojen toteuttamiseen.
Vuonna 1946 Neuvostoliiton kansankomissariaatit nimettiin ministeriöiksi ja NKGB:stä tuli valtion turvallisuusministeriö (lyh. MGB) ja NKVD:sta sisäasiainministeriö, MVD. Ne liitettiin jälleen yhteen 1953 Stalinin kuoltua, mutta erotettiin lopullisesti 1954, jolloin perustettiin Valtion turvallisuuskomitea (lyh. KGB) ministeriön sijaan. Sisäministeriölle jäivät rikospoliisi, rangaistuslaitokset ja palokunnat.
KGB, KGB SSSR[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
KGB:n toimialue vastasi karkeasti ottaen Yhdysvaltain CIA:ta ja FBI:n vastavakoiluosastoa, mutta KGB:n alaisuuteen kuului myös esim. Neuvostoliiton rajavartiolaitos. Vuonna 1978 KGB:n nimeksi tuli SNTL:n valtion turvallisuuskomitea, (lyh. KGB SSSR) ja sen puheenjohtajasta ministeriin rinnastettava henkilö.
Neuvostoliiton loppuvuonna 1991 KGB:n seuraajaksi perustettiin Venäjän neuvostotasavallassa VSFNT:n KGB/AFB.
Luettelo Neuvostoliiton salaisen poliisin virastoista aikajärjestyksessä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
|
Johtaja |
| VTšK, ven. [ve: tše ka:] eli Vetšeka - Yleisvenäläinen erityiskomissio taistelussa
vastavallankumousta ja sabotaasia vastaan (1917–1918) TšK, ven. [tše ka:] eli Tšeka - Yleisvenäläinen erityiskomissio taistelussa vastavallankumousta, kiskontaa ja lahjontaa vastaan (1918–1922) |
Felix Dzeržinski (1917–1922) |
| GPU - Valtion poliittinen hallinto, osa NKVD:tä (Sisäasiainkansankomissariaattia eli sisäministeriötä) (1922–1923) |
Felix Dzeržinski
(1922–1923) |
| OGPU - Valtion yhdistynyt poliittinen hallinto (1923–1934) | Felix Dzeržinski
(1923–1926) |
| Vjatšeslav Menžinski
(1926–1934) | |
| GUGB - Valtion turvallisuuspäähallinto, osana NKVD:tä eli sisäministeriötä (1934–1941) |
Genrih Jagoda
(1934–1936) |
| Nikolai Ježov
(1936–1938) | |
| Lavrenti Beria
(1938–1941) | |
| NKGB - Valtion turvallisuuskansankomissariaatti (1941) | Vsevolod Merkulov
(Helmi-heinäk. 1941) |
| GUGB - Valtion turvallisuuspäähallinto,
osana NKVD:tä eli sisäministeriötä (1941−1943) |
Lavrenti Beria
(1941–1943) |
| NKGB - Valtion turvallisuuskansankomissariaatti (1943–1946) | Vsevolod Merkulov
(1943–1946) |
| MGB - Valtion turvallisuusministeriö (1946–1953), osana
MVD:tä (sisäministeriön uusi nimi) (1953–1954) |
Viktor Abakumov
(1946–1951) |
| Semjon Ignatjev
(1951–1953) | |
| Lavrenti Beria (Maalis-kesäk. 1953) | |
| Sergei Kruglov
(1953–1954) | |
| KGB - Valtion turvallisuuskomitea (1954–1978)
ja KGB SSSR - Sosialististen neuvostotasavaltojen liittovaltion turvallisuuskomitea (1978–1991) |
Ivan Serov
(1954–1958) |
| Aleksandr Šelepin
(1958–1961) | |
| Vladimir Semitšastni
(1961–1967) | |
| Juri Andropov
(1967–1982) | |
| Vitali Fedortšuk
(Touko-jouluk. 1982) | |
| Viktor Tšebrikov
(1982–1988) | |
| Vladimir Krjutškov
(1988–1991) | |
| Vadim Bakatin
(Elo-marrask. 1991) |
Toiminta ulkomailla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
KGB:n ulkomaantiedustelu hoiti Neuvostoliiton poliittisia asioita ja tiedusteluasioita ulkomailla. Se oli suuri virasto, joka jakautui alueellisiin osastoihin ja eri toiminnoista vastanneisiin linjoihin. Ulkomaantiedustelun organisaatiota muuteltiin vuosina 1946-54 jatkuvasti. Valtionturvallisuusministeriössä (MGB) vuonna 1946 ulkomaantiedustelu oli ministeriön 1. hallinto. Maaliskuussa 1947 ulkomaantiedustelun virastot yhdistettiin Informaatiokomiteaksi (venäjäksi Komitet informatsii pri SM SSSR, lyhenne KI), johon myös sotilastiedustelu GRU tuli joksikin aikaa mukaan. Helmikuussa 1949 ulkomaantiedustelu siirrettiin ulkoministeriön yhteyteen (Komitet informatsii pri MID SSSR). Tammikuussa 1952 ulkomaantiedustelu palautettiin valtionturvallisuusministeriöön sen 1. päähallinnoksi. Maaliskuussa 1953 yhdistettiin sisä- ja turvallisuusministeriöt MVD:ksi, jossa ulkomaantiedustelu oli 2. päähallinto. Maaliskuussa 1954 turvallisuuspoliisi erotettiin omaksi valtionkomiteakseen (KGB pri SM SSSR), jonka 1. päähallinto oli ulkomaantiedustelu. Tämä järjestely jäi ulkomaantiedustelun osalta pysyväksi. Ulkomaantiedustelun edustustoa kohdemaassa sanottiin residentuuraksi ja sen päällikköä residentiksi.[4]
Time-lehden tiedustelulähteiden mukaan vuonna 1978 keskimäärin neljäsosa Neuvostoliiton diplomaateista oli KGB:n agentteja, näistä esimerkiksi 98 toimi Suomessa, 87 Länsi-Saksassa ja 53 Italiassa. Arviolta 35 prosenttia Neuvostoliiton Washingtonin lähetystön 136 diplomaatista toimi KGB:n hyväksi, lisää henkilöitä toimi Tassissa, Aeroflotissa, kaupallisissa edustustoissa ja muissa vastaavissa tehtävissä. YK-tehtävissä toimi noin 105–135 KGB-agenttia pelkästään Euroopassa.[5]
Tunnettuja tapauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Operaatio Trusti
- Cambridgen viitoset: Kim Philby, Donald Maclean, Guy Burgess, Anthony Blunt, John Cairncross?
- Richard Sorge
- Rudolf Abel, KGB:n eversti. Vakoiluorganisaation johtaja Yhdysvalloissa 1950-luvulla. Vangittiin vuonna 1957.
- Georgi Markovin sateenvarjomurha 1978
- Operaatio Farewell
- Aldrich Ames, KGB:n agentti CIA:ssa
- Robert Hanssen, KGB:n agentti FBI:ssä
Suomalaisia agentteja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 2014 Verkkouutiset ja Nykypäivä kävivät läpi Vasili Mitrohinin arkistoa ja loivat sen pohjalta 38 nimeä sisältävän Mitrohinin listan suomalaisista KGB-kontakteista vuosina 1972–1984. Listaan tutustuneen Kimmo Rentolan mukaan useimpien henkilöiden kohdalla arkistomateriaalin tiedot ovat olleet varsin niukat ja henkilöt ovat voineet päätyä myös listalle tietämättään. Listalta myös puuttuvat lähes kokonaan poliitikot, talouselämän johto ja tärkeimmät virkamiehet, vaikka KGB:llä oli Suomessa 1980-luvulla arviolta hieman alle sata poliittisen linjan kontaktia.[6]
Muita henkilöitä:
- Reino Häyhänen, KGB:n majuri. Rudolf Abelin vakoiluorganisaation 1957 paljastanut KGB:n agentti.
Tapaus Zell[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
|
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Yksi KGB:n historian merkittävimmistä ja eriskummallisimmista onnistumisista tapahtui 1967, kun kolme KGB:n hyväksi toiminutta miestä varasti Sidewinder-ohjuksen Zellin Nato-tukikohdasta, jonka piti olla läpitunkemattomasti vartioitu. Varkaat eivät saaneet saalistaan kunnolla mahtumaan autoonsa ja joutuivat ajamaan noin 480 kilometrin matkan länsisaksalaista autobahnia 3-metrinen ohjus avoimesta ikkunasta ulos törröttäen.
Kun koplan johtaja Manfred Ramminger tiedusteli Düsseldorfin lentokentällä parasta tapaa lähettää rahtia Moskovaan, KLM:n virkailija ehdotti lentorahtia ja Lufthansalta vakuutettiin, ettei tullissa oltaisi erityisen kiinnostuneita paketin sisällöstä. Ramminger noudatti neuvoja ja nousi myös itse Moskovan koneeseen kuljettaen ohjuksen sytytintä käsimatkatavaroissaan.
Saapuessaan perille Ramminger kuitenkin sai kuulla jonkin menneen pieleen. Ohjuksen sisältävä paketti oli poistettu koneen ruumasta vahingossa Kööpenhaminassa ja lähetetty takaisin Düsseldorfiin. Kymmenen päivää myöhemmin paketti toimitettiin lähetystietojen mukaisesti Moskovaan. ”Brüderchen (pikkuveli), olet varsinainen supermies!” oli Rammingerin kontaktihenkilö KGB:ssa nauranut äänekkäästi.[7]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Lyhenneluettelo 07.01.2013. Kotimaisten kielten keskus. Arkistoitu 12.10.2013. Viitattu 29.3.2013.
- ↑ Arvo Tuominen: Sirpin ja vasaran tie
- ↑ Robert K Massie: Nikolai ja Aleksandra
- ↑ Rentola, Kimmo: Niin kylmää että polttaa. Kommunistit, Kekkonen ja Kreml 1947-1958, s. 641-642. Otava, 1997. ISBN 951-1-14497-9.
- ↑ KGB: Russia's Old Boychiks (Arkistoitu – Internet Archive). Time, 6.2.1978
- ↑ Juha-Pekka Tikka: Noin 40 suomalaisen kontaktin tiedot löytyivät KGB-arkistosta Verkkouutiset. 11.9.2014. Viitattu 13.9.2014.
- ↑ Time: Spies: Foot Soldiers in an Endless War. Time, 11.10.1971.
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Christopher Andrew, Oleg Gordievski: KGB (Otava, 1991) ISBN 951-1-11502-2
- Anne Kuorsalo, Ilmari Susiluoto, Martti Valkonen: Salaisen poliisin valtakunta: KGB, FSB ja suhteet Suomeen (Edita, 2003) ISBN 951-37-3863-9 (nid.)
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta KGB Wikimedia Commonsissa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta
| ||||||||||||||
