Vesikauhu

Vesikauhu
Halvaukseen edennyt vesikauhuinen koira
Luokitus
ICD-10	A82
Tautitietokanta	11148
MedlinePlus	001334
Infobox OK

Vesikauhu (myös raivotauti, lat. rabies ja kreikaksi lyssa tai hydrofobia) on virusinfektio, joka johtaa aivotulehdukseen. Se voi tarttua suurimpaan osaan tasalämpöisistä eläimistä, mutta on kasvinsyöjillä harvinainen. Rokottamattomilla ihmisillä vesikauhu johtaa lähes varmasti kuolemaan, ellei virukselle altistunut henkilö saa rokotusta ennen oireiden puhkeamista. Vesikauhu on melko yleinen tauti monissa kehitysmaissa.

Leviäminen

Vesikauhu siirtyy ihmiseen sairaan eläimen pureman välityksellä. Myös muu kontakti sairaan eläimen sylkeen aiheuttaa tautiriskin, koska virus voi esimerkiksi joutua ihmisen elimistöön silmien limakalvojen kautta eläimen nuollessa ihmisen kasvoja. Koirat, kissat, hevoset, ketut ja lepakot sekä muiden muassa näätäeläimet voivat sairastua ja näin levittää tautia. Jyrsijät eivät kuitenkaan korkeamman ruumiinlämpönsä takia ole yhtä herkkiä raivotautivirukselle. Tyypillisimmin virus leviää lihansyöjäeläimissä, mutta myös hevoset ja naudat voivat saada tartunnan. Raivotautisen eläimen syljessä elävä virus pääsee pureman synnyttämästä haavasta ihmisen vereen. Virus kulkeutuu uhrin hermoja pitkin aivoihin. Aivoihin ehtineen viruksen aiheuttamat oireet ovat lihasjäykkyys, kouristelut, ärtyvyys, tajunnan häiriöt ja raivonpuuskat. Tavallisimmin vesikauhu mielletään nimenomaan raivoisuutena, mutta hermoston lamaantuminen voi johtaa myös apaattiseen, passiiviseen tilaan.

Tuskallisen ja lähes väistämättömän kuoleman aiheuttava vesikauhu on yksi maailman pelätyimpiä ja vaikeimpia sairauksia. Ennen oireiden puhkeamista tauti voidaan estää rokotteilla ja seerumeilla. Jo puhjenneesta vesikauhusta parantuminen on hyvin harvinaista, ja aikaisemmin oli vallalla sellainen käsitys, että se olisi jopa täysin mahdotonta, mutta vuonna 2004 Milwaukeessa Wisconsinissa 15-vuotias tyttö parani oireisesta vesikauhusta sen jälkeen, kun hänet oli nukutettu viikon kestäneen antiviraalisen lääkehoidon ajaksi. Tätä kokeellista Milwaukeen protokollaa on sittemmin kokeiltu 35 oireiseen vesikauhutapaukseen, joista viisi parani. Tutkijat ovat kuitenkin pohtineet, että rabieksesta saattaa olla heikompia kantoja, joista voi parantua. Parantumisia ei siis varmuudella voida todeta Milwaukeen protokollan ansioksi.

Vesikauhupotilas vuodelta 1959.

Taudinkuva

Nimensä vesikauhu on saanut siitä, että jokainen yritys juoda vettä tai muuta nestettä aiheuttaa nielun lihaksissa erittäin kivuliaan kouristuksen. Tähän on syynä nielun lihashermoston lamaantuminen, minkä takia nestemäinen ravinto voi joutua henkitorveen ja synnyttää voimakkaan oksennusrefleksin. Myös syljen nieleminen käy mahdottomaksi, mistä johtuu raivotautisille koirille tyypillinen "vaahtosuu". Jos taudinkulkua ei estetä rokottamisella heti pureman jälkeen, kuolema on melkein varma jonkin ajan kuluessa oireiden alkamisesta. Tuoreet tutkimukset osoittavat, että pieni, mutta merkittävä osuus vesikauhuun sairastuneista selviää taudista ilman rokotusta^lähde?. Vesikauhun itämisaika vaihtelee muutamasta päivästä kuukausiin – aikaan vaikuttaa merkittävästi se, kuinka lähellä aivoja puremakohta on.

Levinneisyys

Vesikauhusta vapaat maat (vihreällä) 2010

Alueilla, joilla hygienia on huono, lääkintäpalvelut kaukana ja paljon eläimiä irrallaan, vesikauhu on vielä nykyäänkin melko merkittävä kuolinsyy. Kuolemaan johtavia vesikauhutapauksia esiintyy vuosittain noin 50 000–100 000, erityisesti Aasiassa ja Afrikassa, ja ehkäisevää hoitoa annetaan noin 10 miljoonalle ihmiselle vuosittain.

Aiheuttaja

Vesikauhun aiheuttava lyssavirus on sylinterimäinen RNA-virus, joka kuuluu rhabdo-viruksiin. Sillä on useita erilaisia alamuotoja: eurooppalaisten vesikauhuvirusten lisäksi muiden muassa australialainen lepakkolyssavirus, Duvenhagen virus ja nigerialainen Lagosin lepakkovirus. Muodoltaan vesikauhuvirus muistuttaa pikemminkin kasvitauteja levittäviä viruksia kuin eläinten ja ihmisten taudinaiheuttajia.

Rokote

Vesikauhurokotteen kehittäminen oli modernin tieteen suuria sankaritarinoita. Rokotteen kehitti 1880-luvun alkupuolella ranskalainen tiedemies Louis Pasteur. Ensimmäiset Pasteurin pelastamat potilaat olivat 9-vuotias elsassilainen pikkupoika Joseph Meister, joka joutui heinäkuussa 1885 raivotautisen koiran vaikeasti raatelemaksi, ja 15-vuotias paimenpoika Jean-Baptiste Jupille, joka oman henkensä vaarantaen pelasti saman vuoden lokakuussa joukon pienempiä lapsia raivotautisen koiran hyökkäykseltä ja joutui useita kertoja koiran puremaksi. Pojan rohkeus teki syvän vaikutuksen Pasteuriin, joka erityisesti mainitsi siitä esitelmässään Ranskan akatemialle.

Alkujaan Pasteur käytti rokotteen raaka-aineena kaniinin selkäydintä, jonka käyttöön liittyy monenlaisia riskejä kuten muiden virustautien tarttuminen. Vesikauhurokotteet ovat sittemmin kehittyneet, mutta vielä 1970-luvulla vesikauhurokotekuuri oli käytettyjen menetelmien ja niihin liittyneiden komplikaatioiden vuoksi niin rankka kokemus, että sen läpi käytyään potilas todella tunsi selvinneensä tappavasta taudista. Vesikauhurokotetta ei kuitenkaan tuolloinkaan ollut koskaan syytä jättää antamatta, sillä kyseessä oli – ja on edelleenkin – varsin selkeä valinta kuoleman ja elämän välillä: Jos tauti puhkeaa, se on melkein aina kuolemaksi, mutta ajoissa annettu rokote auttaa aina.

Suomessa

Terminologia

Ensimmäinen suomenkielinen kirjallinen maininta vesikauhusta on 1700-luvun lopulla julkaistussa Eläinten Tauti -kirjassa, jonka laati Christfrid Ganander. Hän käytti taudista nimitystä vesikauhu, joka on käännös kansanomaisesta ruotsin sanasta vattuskräck. Sittemmin myös Gustav Renvallin 1800-luvun puolella ilmestyneessä sanastossa käyttöön tuoma sana raivotauti on yleistynyt erityisesti lääketieteellisenä terminä, koska "vesikauhu" ei välttämättä ole riittävän yksiselitteinen ilmaus.

Kyltti joka kieltää eläinten maihintuonnin vesikauhuriskin vuoksi Arbroathin satamassa Skotlannissa.

Estomenetelmät

1800-luvulla tiedettiin jo suurin piirtein, mikä oli vesikauhun aiheuttaja; ajan käsitysten mukaan se oli sairaan koiran syljen sisältämä hirvittävä myrkky. "Hirvittävän myrkyn" leviämistä ihmisiin pyrittiin hillitsemään karskiotteisin, mutta luultavasti ainakin jossakin määrin tehokkain menetelmin: 1860-luvun lääketiede suositteli polttamaan koiran puremaksi joutuneen henkilön vaatteet, koska ovat ne niihin jääneen vaahdon tai kuolan takia tuiki vaaralliset koskea. Haava tuli puhdistaa ja saastunutta verta imeä kuppaussarvin, ja lääkäri saattoi polttaa haavan kalilipeää eli kaliumhydroksidia käyttäen. Jos tartunta pääsi leviämään, tilanteelle ei ollut mitään tehtävissä.

Viranomaiset

Raivotautinen koira

Koiravero otettiin 1800-luvun lopussa käyttöön nimenomaan vesikauhuriskin vähentämiseksi; jo aikaisemmin oli annettu koirien kytkettynä pitämistä ja kuonokoppapakkoa koskevia määräyksiä. Vesikauhun leviämistä koetettiin hillitä myös nimittämällä erityisiä virkamiehiä, rankkureita, huolehtimaan irrallaan olevien kissojen ja koirien kiinniottamisesta ja lopettamisesta.

Pasteurin hoito Suomessa

1880-luvulla tieto uudesta, tehokkaasta hoidosta levisi Suomeenkin, ja vuonna 1886 suomalainen lääkäri matkusti vesikauhutartunnan saaneiden potilaidensa kanssa Ranskaan hakemaan apua kuuluisalta Pasteurilta. Kaikki kuusi potilasta onnistuttiin pelastamaan. Samana vuonna avattiin Pietarissa paikallinen Pasteur-instituutti, josta suomalaiset potilaat vastedes hakivat apua tartuntoihinsa.

Suomeen perustettiin oma Pasteur-laitos vuonna 1916. Tarvetta olikin, sillä ensimmäisen maailmansodan aikana vesikauhutapaukset lisääntyivät huomattavasti. Tehokkaan hoidon ansiosta kuolemantapaukset saatiin kuitenkin lähes kokonaan estettyä, ja 1920-luvun lopussa aloitettiin myös koirien rokottaminen.

Vesikauhu sodanjälkeisinä aikoina

Suomesta raivotauti onnistuttiin 1930-luvulla hävittämään, joskin 1950-luvulla tautia taas esiintyi melko paljon rajaseudun koirissa. Ihmisten vesikauhukuolemat onnistuttiin vuosikymmenten ajan kokonaan estämään.

Vuonna 1985 sveitsiläinen lepakkotutkija kuoli raivotautiin Suomessa ollessaan. Tartunnan epäiltiin aluksi olleen peräisin Sveitsistä, mutta myöhemmissä tutkimuksissa on todettu, että virustyyppi oli Suomessa esiintyvää lajia. Asia varmistui, kun Turun Kakskerrasta löytyi syksyllä 2009 ensimmäisen kerran lepakko, vesisiippa, joka sairasti raivotautia. Virusta on ykkös- ja kakkostyyppiä, ja Kakskerran lepakolla oli samaa kakkostyyppiä kuin tutkijalla. Sitä ei juuri ole Keski-Euroopassa, jossa ykköstyyppi on yleisempi. Tutkimukset ovat jatkuneet vuonna 2010.

1980-luvun lopulla taas puhkesi kaakkoisella rajaseudulla villieläinten mukana levinnyt raivotautiepidemia, joka kuitenkin viranomaisten tarmokkailla otteilla, muun muassa laajoilla rokotuksilla ja tartunnan saaneiksi epäiltyjen immunoglobuliinihoidolla, saatiin taltutetuksi ihmisuhreitta.

Vuonna 2003 tauti todettiin vesikauhu Virosta tuodussa hevosessa. Tälläkin kertaa selviydyttiin ihmisuhreitta. Vuonna 2007 elokuussa Helsingin yliopistollisesta keskussairaalasta ilmoitettiin vesikauhutapaus, jossa potilas, keski-ikäinen filippiiniläismies, oli saanut tartunnan ulkomailta ja itse sairaus oli edennyt pitkälle. Noin viikkoa myöhemmin tiedotettiin tartunnan saaneen kuolleen tautiin. Hän oli matkustellut Euroopan ja Aasian maissa, kunnes hakeutui hoitoon Suomeen taudin oireiden puhjettua. Hän ei ollut hakenut rokotusta, joka olisi ehkäissyt taudin puhkeamisen ja siihen menehtymisen.

Marraskuussa 2007 todettiin myös toinen raivotautitapaus, kun Virosta tuodulla koiranpennulla todettiin raivotauti. Koira oli tuotu Intiasta puutteellisilla asiakirjoilla. Eläinlääkäri lopetti koiran, koska sitä pidettiin huonokuntoisena.

Nykyisin

Venäjän epävakaat olot häiritsevät myös maan riistanvartija- ja eläinlääkintätoimintaa, mikä on myös Suomessa johtanut lisääntyneeseen vesikauhuriskiin. Viime vuosina tautia onkin pyritty ehkäisemään yhdessä venäläisten viranomaisten kanssa. Tärkein ehkäisykeino on vesikauhurokotetta sisältävien syöttien levittäminen luontoon kettujen ja supikoirien keskuudessa leviävien tartuntojen pysäyttämiseksi.

Muilla eläimillä

Eläinlääketieteessä käytetään taudista nimitysti raivotauti tai rabies. Maailmalla rabiesta kantavat useimmiten lepakot, pesukarhut, haisunäädät ja ketut. Rokottamattomilla koirilla, varsinkin kulkukoirilla, rabiesriski on suuri. Intiassa 20 000 ihmistä kuoleekin rabiekseen suurimmilta osin kulkukoirien takia, mikä kattaa noin 36% koko maailman rabieskuolemista.

Eläimillä rabieksen kehittyminen seuraa kolmea vaihetta:

1. Alkuvaihe, johon sisältyy muun muassa ruokahaluttomuutta ja muita sairautta ennakoivia oireita.
2. Toinen vaihe, joka kestää kahdesta neljään päivään. Tällöin eläin on useimmiten aggressiivinen ja arvaamaton. Vaiheeseen liittyy pelkotiloja ja ahdistusta, jolloin "eläin pyrkii puremaan kaikkia eläimiä ja ihmisiä", josta myös taudin nimitys raivotauti tulee.
3. Viimeinen, ns. paralyyttinen vaihe, on tila, jolloin eläimelle ilmaantuu halvausoireita. Kurkunpään halvautuminen johtaa nopeasti niin sanottuu vesikauhuun, koska nesteiden nieleminen on vaikeaa ja niiden mennessä "väärään kurkkuun" aiheutuu tukehtumisen tunne. Suun vaahtoaminen on myös eräs vaiheen oireista. Paralyyttinen vaihe kestää kahdesta neljään päivään ja johtaa lopulta kuolemaan.

Tartunnan saaneet eläimet eivät oireineen pysty saalistamaan perinteiseen tapaan, ja tulevat siksi usein hakemaan ruokaa ihmisasumusten läheltä tunkioilta ja yrittävät pyydystää kesyjä kotieläimiä.

Tartunnan saanutta eläintä ei aleta hoitaa, vaan se lopetetaan ja tutkitaan. Eläimeen kontaktissa olleet ihmiset tutkitaan ja rokotetaan tarpeen mukaan. Rokotesuositukset vaihtelevat tautitilanteen mukaan.

Raivotautia vastustetaan eläimissä rokottamalla. Rokote annetaan yleensä muiden rokotteiden yhteydessä ja rokotepakko koskee näyttely- ja kilpailutoimintaa. Eläimellä pitää olla voimassa oleva rokote myös ulkomaan matkoilla. Säännökset matkustettaessa eri maihin vaihtelevat ja saattavat muuttua tautitilanteen muuttuessa. Matkustettaessa koiran, kissan tai fretin kanssa ulkomaille, pitää eläimellä olla ns. lemmikkieläinpassi, johon rokotukset ja muita terveystietoja on merkitty. Vaikka koira tai kissa ei osallistuisikaan näyttelyihin, sillä on syytä olla rokotus. Vain rokottamalla saadaan taudin leviäminen estettyä. Muilla eläinlajeilla rokotuskäytännöt vaihtelevat, ja tilanne arvioidaan tartuntariskin mukaan. Suomessa voidaan rokottaa laiduntavia eläimiä, jos niiden laitumet rajoittuvat metsäisille alueille ja alueella on raivotautia. Tuontihevosilla Baltian maista voi olla rabiesrokotuksia, koska alueella on raivotautia luonnonvaraisilla eläimillä.

Suomessa ja monissa muissa maissa pyritään estämään raivotaudin leviäminen levittämällä syöttirokotteita maastoon. Syöttirokotteet ovat rokotetta sisältäviä kapseleita, ja kun supikoira, kettu tai muu petoeläin puree sen rikki, se saa rokotteen. Syöttirokotteita levitetään lentokoneesta maastoon lähes vuosittain. Jos sellaisen löytää maastosta, niihin ei pidä koskea, jotta niihin ei tarttuisi ihmisen hajua. Jos koira puree sellaista, siitä ei ole vaaraa.

Perinne

Pyhän Hubertuksen on uskottu voivan parantaa vesikauhun.

Katso myös

• Valeraivotauti

Aiheesta muualla

• http://www.saunalahti.fi/arnoldus/rabies.html
• http://www.ktl.fi/portal/suomi/julkaisut/oppaat_ja_kirjat/matkailijan_terveysopas_2004/lukijalle/matkailijoiden_rokotukset/rabies_eli_vesikauhu/
• http://www.petvetkamu.com/kirjoituksia_files/RABIES.htm
• "Eläinten lääkintä ja hoito" Sirkkola/Tauriainen, Opetushallituksen julkaisu, ISBN 978-952-13-3477-1