Heipä hei kauniit ja ihanat Redditin kansalaiset. Kyllästyin pyörittelemään loputtomasti turhauttavia asioita päässäni joten kokeilin itseterapian muodossa kirjoittaa ne ylös. Tästä syntyi 15 000 sanan mikälie avautuminen ja koska en tiedä mitä sillä tehdä niin laitetaan vaikka tänne. Älä anna alun hämätä, miltei koko teksti keskittyy yhteen vuoteen ja henkilöön. Ei kannata vaivautua lukemaan, mutta jos silti näin teit, haistattele vaan kommenteissa paskat aikasi tuhlaamisesta. Saat ainakin yläpeukun.
Lyllerön alku
Noin 20-vuotias, vielä mutsinsa luona asuva, miehenalku on viimeiset 3 päivää valmistaunut henkisesti haasteeseen. Kämmenet hikoavat, kädet tärisevät ja hampaat kalisevat kun on viimein aika toimia. Jääkaappi tyhjä, kauppaan on mentävä. Tie sinne on rauhallinen ja lyhyt, noin 5 minuuttia. Tämä osa Helsinkiä on hiljainen, etenkin näin kesällä. Hän astuu ulos ja aloittaa matkansa. Taistelu ruumiin stressireaktiota vastaan näyttänee huvittavalta ulkoapäin. Lihava lyllertäjä kävelee kuin seipään nielleenä, hieman nykien sieltä täältä.
Maaliin päästyään peto pääsee vapaaksi. Nyt kirmaa mies läpi hyllyjen valonnopeudella, mätkien mitä sattuu ostoskoriin. Väliäkö sillä mitä syö. Äkkiä sisään, ulos ja takaisin kodin rauhaan. Einekset kassiin saatuaan alkaa taivallus takaisin. Nyt jo väsähtänyt tallaaja kävelee uupuneena kaupasta ulos. Joku kutsuu nimellä vierestä, "Hei! Etkös sinä ole..?". Ääni on nuoren naisen. Mies ei edes tätä noteeraa. Vaikka suoraan nimellä kutsuikin niin ei voinut olla suunnattu hänelle, eiväthän naiset nyt tällaiselle vapaaehtoisesti puhu. Vasta kotona tajuaa että tämä oli entinen ylä-asteen aikainen luokkalainen.
Tästä seuraavat 15 vuotta häviävät vauhdilla. Ne pari kaveria mitä löytyy häviävät ajanmyötä. Yritetään opiskelua ja työntekoa huonolla menestyksellä. Työtä tekee kyllä reippaasti ja aina.. kin useimmiten tunnollisesti. Nurmikoiden leikkaus on simppeliä, mutta sitä saa tehdä itsenäisesti. Myös oppiminen on nautinnollista. A4 täyttäminen yhdellä sähköopin laskelmalla saa hyvän mielen aikaiseksi. Koodaaminenkin on hauskaa. Ei kuitenkaan valmistu tai jatka töitä vuotta pidempään. Mieheltä kun puuttuu kaksi asiaa jotka romuttavat yritykset rakentaa elämää ja ihmissuhteita, itseluottamus ja motivaatio.
Motivaatio
Lihava, puhevikainen, sosiaalisesti pseudoautistinen ja mikä pahinta, neitsyt. Minäkuva on luokkaa mädäntynyt perunasäkki. Vain vuosi ja elämässä alkaa uusi vuosikymmen. Opiskelut pitänyt jättää kesken kun eivät etene, elämä tyhjänpäällä, epätoivo ja masennus valtaavat mielen. Vihaan itseäni silmittömästi. Syntynyt hyvään maahan, vanhemmat eivät rääkänneet, valtio tukenut opiskelua ja työttömyyttä mutta ei vain paskaläjä kykene olemaan hyödyllinen. Ei voi kuin syyttää ja rankaista itseään, mutta miten?
Suurin osa elämän tunneista on hävinnyt videopeleihin, niissä kun on aina voittaja. Siinä sivussa on tullut kuunneltua paljon podcasteja ynnä muuta. Monet näistä poliittisia koska tätä sisältöä tuotetaan paljon. Sitten tapahtuu jotain outoa, kuin ohimennen korviin alkaa kantautumaan hieman oikeistolaista maskuliinista retoriikkaa. "Älä ylimieti asioita vaan keskity yhteen askeleeseen kerrallaan. Esti painavin asia jonka pystyt nostamaan vaikka se olisi kuinka pieni ja nosta se. Kun se kevenee, etsi jotain painavampaa". Siinäpä inspiraatio, pieni askel ja itseni rankaisu olkoon sokeriton sekä miltei vehnäjauhoton dieetti. Katse vuosi eteenpäin, edes tämän yhden kerran en luovuta. Motivaatio löydetty.
Vuosi vierähtää, mikä on lopputulos? Aloituspaino 125kg, lopetus 93kg. Onnistuminen tuntuu hyvältä. Oikein syöminen ja kevyt liikunta helpottavat masennusta. Itseluottamus hieman kasvaa ja tästä seuraa: Uusi työpaikka, kesto 8 kuukautta, pari vuotta työttömyyttä, uusi työpaikka, kesto 9 kuukautta, vuosi työttömyyttä. Laihdutuksen tuoma onni hiipuu, mikäs nyt eteen? Seuraava motivaattori käy mielessä, mutta se on kertaluokkaa haastavampaa kuin laihdutus. Nyt tarvitaan nainen.
Uutta retoriikkaa eksyy korvien väliin, "Älä jahtaa tai mieti naisia, keskity kehittämään itsesi naisen arvoiseksi ja ne löytävät sinut". Eli pitäisi alkaa treenaamaan, viedä laihdutus loppuun, korjata puhevika ja oppia käyttäytymään kuin ihminen. Helppo homma, mistäs helvetistä aloitan? Kuin vastauksena tähän eräänä aamuna e-mailiin kilahtaa viesti te-palveluista. Kiinteistöhuoltoalan työpaikka avoinna, ilmoitus jätetty 20 minuuttia sitten. Työalue se pieni osa Helsinkiä missä asuu. Pienen empimisen jälkeen lähtee hakemus. Nyt pitää tarttua härkää sarvista. Vastaus tulee miltei heti, työnvälitysfirman etähaastattelu seuraavana päivänä. Haastattelu kiinteistöhuoltofirmassa loppuviikosta, aloitus maanantaina. Kaikki tapahtuu nopeasti, paine on melkoinen, tästä se alkaa.
Nyt on MIES!
Ensimmäisenä päivänä teen päätöksen. Otan jokaisen haasteen vastaan, sanon kyllä kaikkeen. Yritän parhaani mukaan ansaita paikkani ja olla sitä miksi haluan kehittyä. Luotettava, avulias, ahkera, haasteita pelkäämätön, tosimies. Hommat alkavat yksinkertaisesti. Siivoa nämä alueet, leikkaa nurmikoita. Menee hetki totutella ajamiseen, eihän sitä ole tehnyt viimeiseen 10 vuoteen. Haastehan tuokin, mummot hyppikööt pois tieltä jos jalka ei löydä jarrupoljinta perkele! Yhtä autoa onnistun hieman kolhaisemaan pakittaessa, noloa mutta nyt ei lannistuta vaan käytetään virheitä oppimaan ja kehittymään! Olen vielä autuaan tietämätön isoimmasta haasteestani.
Pari viikkoa sisään työssä ja makaan tallin sohvalla, väsyneenä leikkuusta. Talliin saapuu 3 muuta työntekijää jotka kävelevät edestäni. Vanhempi mies, nuorempi vastaava ja söpö pieni Blondi. Aivot tuntuvat lamaantuvan. Niiden shokista selvitessä on ensimmäinen ajatus "Voi ei". Intuitio varoittaa vaarasta. En ole valmis, vastahan aloitin, ei täällä naisia pitänyt olla, apua! Okei, rauhoitutaan. Onhan tästä artikkeleita luettu. Hän on vain toinen työntekijä ja haluaa varmasti tulla kohdelluksi kuten sellainen. Teen virheen, oletan.
Työt jatkuvat mallikkaasti. Selviää että Blondi on isopäällikön tytär ja kaksi miestä myös sukua. Alahan on melko täynnä nepotismia joten ei yllättävää. Tutustun muihin duunareihin, tarjoan apua aina kun voin, opin tätä kautta uutta pientä siellä sun täällä. Leikkuut loppuvat ja syystyöt alkavat. Kovaa mutta melko palkitsevaa hommaa, tuntuu kuntokin kasvavan lapioidessa ja talloessa lehtiä. Alan tottumaan Blondiinkin. Hieman lapsellinen mutta on syystöissä mukana reippaasti. Talvi tekee tuloaan ja työnkuva muuttuu taas. Lumen lapioiminen ja jäiden hakkaaminen vievät mehut. Olen vielä päälle typerästi päättänyt pitää dieettiä kun näin painon putoavan hyvään tahtiin syyshommissa. Seuraa neljän päivän putki jossa jokaisena kotiin päästessä romahdan sänkyyn ja sammun samantien. Neljäs päivä tuo myös mukanaan virheen jota tulen katumaan syvästi.
Seison päivän päätteeksi tallin edessä, täysin uupuneena, päivien rasitukset niskassa kasaantuneena. Blondi saapuu paikalle täynnä energiaa, iloisesti miltei pomppien. Tunnen hieman katkeruutta, hän on työpäivät sellaisen kyydissä joka ei apua tarvitse. Itse olen Blondiakin auttanut mutta en koskaan saanut apua takaisin. Nyt olisin kaivannut. Hetken heikkous iskee, annan tälle närkästyneen katseen kun ohi kävelee. Blondi fyysisesti kavahtaa taaksepäin, silmät ammollaan. Taisi tulla vähän liian tuima ilme. Tuumaan että parasta lähteä kotiin etten vaan sano vielä jotain tyhmää päälle.
Seuraavana päivänä pomo kutsuu puhutteluun. Kysyy että onko minulla jotain ongelmaa Blondin kanssa. Tunnen lievää paniikkia. Kerron rehellisesti että olin vain väsynyt ja hieman turhautunut kun tämä oli pyytänyt tekemään pari pikkujuttua hänen puolestaan. Oli sitä vähän isompiakin hommia tullut tehtyä, mutta pidin tämän tiedon itselläni. Pomo sanoo että ilmoittaa välittömästi Blondille ettei tämä ole okei ja että minun olisi parasta puolestani olla puhumatta hänelle tästä eteenpäin. Lähden toimistosta masentuneena. En oikein tiedä miten toimia. Haluan toki turvata työpaikan mistä todella pidän, mutta sen lopullisena pointtina oli löytää nainen. Jos heti ensimmäisen kanssa, jonka kanssa vain työskentelen, menee hommat näin pieleen, onko toivoa? Mitä teen..
Virhetoisto
Pari kuukautta vierähtää, välit ovat kireät. Blondi koittaa teeskennellä etten ole olemassa. Muille kyllä juttelee tai vieläpä hymyilee oikein kauniisti. Se sattuu mutta olen päättänyt keskittyä itseni työstämiseen. Vastuut kasvavat, otan ne vastaan innolla. Olen myös alkanut käyttämään päivien viimeisen puolituntisen kehonvastusliikuntaan tallissa. Saavutan 6 kuukautta työssä jolloin minut palkataan suoraan firmaan. Päätän käyttää tämän tilaisuuden selvittämään välit Blondin kanssa. Kerään rohkeuteni ja astelen erään päivän päätteeksi hermostuneena talliin missä hän, työkumppaninsa ja veljensä keskustelevat mistä lie. Kävelen pöydän luo ja ojennan Fazerin Sinisen Blondille. Tämä katsoo minua ja kysyy hölmistyneenä, "mist hyväst tää on?" Annan anteeksipyyntöni siitä kun pelästytin ja toivon ettei tästä tarvitse enää kantaa kaunaa. Blondi muuttuu tomaatin punaiseksi, vetää pipon silmilleen ja mutisee jotain mitä en kuule kunnes veli vie hänet ulos. Kaikki on kai vihdoin okei? Päätän näin ja huokaisen helpotuksesta.
Ei kestä kauaa kun onnistun möhlimään koko homman uudestaan. Yrittäessäni eräänä päivänä kiltisti ehdottaa Blondille itsenäisen työskentelyn kokeilua, saan vastaan tyrmistyneen ilmeen. Siis sellaisen kuin olisin tehnyt ympyrän yhden käden sormilla, työntänyt toisen käden etusormea siinä edestakas ja heilutellut kulmakarvoja samalla. Tunnin sisään soitto ja puhuttelu pomolta, "onks sul jotain ongelmaa Blondin kanssa?" Suututtaa, itsellä hitosti työtä ja apu kelpaisi mutta tämä nepotismi tapaus vain kieltäytyy osallistumasta normaaliin työntekoon. Avaudun tallissa Blondille että jos ei yhteiselo toimi ja saan vaan valituksia niskaani, niin vältellään sitten toisiamme. Tämä katsoo vihaisesti ja toteaa ettei ole mitään valituksia tehnyt. Pyydän hämissäni anteeksi ja tunnen häpeän poltteen nousevan kun hän juoksee pois.
Kuukausi tai kaksi kuluu työskennellessä. Olen tietääkseni hyvissä väleissä kaikkien kanssa. Paitsi tietenkin yhden, jolle olen taas muuttunut näkymättömäksi. Ellei hän päätä kyylätä satunnaisesti murhaavasti tai katsoa pitkin nenää nyrpistäen huulta kuin olisin likaista rahvasta. Kysyn eräänä aamuna Blondilta olisiko hän valmis juttelemaan asiat selviksi, vaikkapa safkiksella. Hän vastaa mutisten ja paikalla oleva veli tulkkaa että ehkä. Safkis tulee ja syön yksinäni, ei tainnut sopia. Kehityn jatkuvasti työssä ja nautin siitä. Aloitan myös painojen nostelun kuudesti viikossa. Tämä tasapainottaa sitä itseluottamuksen katoa jota koen lähes päivittäin.
Se on vaan herkkä
Vuosi kulunut työn aloittamisesta. Blondin tulisi tehdä viikko itsenäistä työtä kun on väkeä poissa. On aina ennen ottanut myös itse lomaa näihin ajankohtiin välttääkseen vastuuta. Olen saanut tällöin työt itselle ekstrana. Kysyn tallilla varovasti että onnistuuko tuleva viikko. Vastaa väsyneesti kyllä. Hyvä homma, ehkä se työ vihdoin lähtee sujumaan. Saan maanantaina kutsun pomon toimistolle ja kuulen sen minkä olen kuullut jo kahdesti aiemmin, "onks sulla jotain ongelmaa Blondin kanssa?" Otan ensin vitsillä koska nyt tässä ei ole enää järkeä. Ainakin siihen saakka kunnes saan kuulla ettei hän tule tällä viikolla töihin koska pelkää minua. Pomo saanut kuulemma todella vihaisen puhelun isopäälliköltä. Tämä tulkitaan nyt työpaikkakiusaamiseksi. En tiedä mitä sanoa, pomo jatkaa että samassa tilassa saa olla mutta nyt et sitten enää puhuttele tai edes katso hänen suuntaansa. Lähtiessäni olen jälleen vihainen ja turhautunut tälläisestä leimaamisesta. Ei edes kerrota miten kiusasin tai pelottelin. Ei ongelmaa, en haluakaan enää nähdä Blondia joten vältän tätä kaikin keinoin. Pieni alue, tekee työnteosta vaikeampaa, ei voi mitään. Ei vain sydän kestä.
Satun näkemään isopäällikön toimistolla seuraavana päivänä. Voi helvetti. Hän katsoo minua ja kysyy onko kaikki hyvin. Ei ihan se reaktio mitä odotin. Vastaan että toivottavasti. Hän seuraa tätä sanomalla että keskustelee tyttärensä kanssa ja että minun ei tarvitse huolehtia tästä, takaisin vain töihin siitä. Jo on hämmentävää palloilua edestakas. Joku kysyy että mitä Blondin ja minun välilläni tapahtuu. En osaa vastata, kun en vain tiedä. Parin viikon tuskaisen välttelyn jälkeen kyllästyn pelleilyyn ja päätän vielä kerran kysyä sopisiko juttelu. Blondi koittaa sen piilottaa painamalla leukansa rintaa vasten, mutta näen pilkahduksen leveästä hymystä. Hän nostaa päänsä ja puuskuttaa vihaisesti, "no vittuako sillä enää on väliä ku lopetan" ja marssii ulos. En saa muuta sanottua hämmennyksen vallassa kuin "tämä selvä." Sinne se sitten meni, vastauksia en saanut. Vain kirjon ilmeitä, kehonkieltä ja syytöksiä mitä tulkita. Ai niin ja sen mitä kirjaimellisesti jokainen tämän sukulainen jolle asiasta puhuin sanoi, "se on vaan herkkä, älä ota sitä vakavasti".
Pikku-joulut
Seuraava kuukausi menee hyvillä mielin. Työtä tekee fiilikset katossa, kuin sumu olisi hälvennyt päästä. Työnkuva on painottunut ulkoduuneista kotikäynteihin, enemmän vastuuta ja haasteita, juuri mitä on halunnutkin. Puhevikaakin on tullut pari kuukautta harjoiteltua paikasta toiseen ajellessa, uskaltaa jo alkaa soveltamaan arkielämässä ja asiakkaiden kanssa. Firman pikku-joulut lähestyvät myös, oiva paikka päästä hieman kokeilemaan sosialisointia. Ostan parit vaatekappaleet joissa tunnen oloni itsevarmaksi ja suuntaan bileisiin. Ei mene nappiin, yritän vääntää juttua mutta ei oikein onnistu. Vedän myös hieman alkoholia ensimmäistä kertaa elämässäni, toivoen että se karistaisi jäykkyyden. Päästä alkaa heittämään, siinäpä kaikki. Jossain vaiheessa iltaa koen myös yllätyksen, paikalle saapuu Blondi. Päätän hakea lisää juotavaa, ohikävellessäni hän piiloutuu veljensä taakse. Sydän vajoaa taas kerran. Seuraan muiden juopunutta ilakointia, säälien Blondin veljeä jota on ilmeisesti ohjeistettu pitämään sisko pois pulasta. Joko varmistaen ettei tämä tipu pöydiltä minne jatkuvasti kännissä kiipeilee tai tee liian hyvää tuttavuutta miesten kanssa. Herkkä kun on, kai.
Ilta päättyy, miltei kaikki ovat lähteneet. Autan hieman siivouksessa. Blondi valittelee veljelleen elämäänsä, sitä että bileet loppuu, miten vanhemmat häntä vihaavat ja ties mitä kunnes tämä saa hänetkin ulos. Satun menemään samaa matkaa, joten saatan nämä tallille jonne menevät kännit lepäämään pois. Veli ja eräs toinen kaksinkäsin kittaava duunari raahaavat lakkaamatta valittavaa Blondia koko matkan kun ei pysy tolpillaan. Mietin olisiko nyt aika kysellä mieltä askarruttavista asioista, mutta tuntuu hyväksikäytöltä joten annan olla. Toivotan risteyksessä hyvät yöt ja suuntaan kotiin, ohjeistaen toisen raahaajan edes suunnilleen oikeaan suuntaan. Häviää aamuyöhön lonkerot kourissaan, onnea matkaan. Taisi veivata seuraavat 5 tuntia edestakas sammuen busseihin ja metroihin. Pari päivää myöhemmin laitan Blondille snapissä viestiä, vielä kerran kysyen voisiko tämä hieman aueta. En odota vastausta takaisin, enkä sitä saakaan. Miksi edes vaivauduin, tunnen itseni heikoksi. Pakko vaan odottaa että fiilikset taas paranevat ajan myötä. Päätän ruveta kirjoittamaan tapahtuneita ylös, ei ole oikein ketään kenelle puhua joten avauden tätä kautta. Pian olisi tarkoitus hankkia oma vuokra-kämppä ja alkaa hakemaan seuraa deittipalveluista. Ehkäpä sieltä joku löytyy ja tämä koko homma tuntuu nololta vitsiltä. Toivoa sopii.
