Sadan tuhannen euron mielenosoitus: kertomus Luokkavierasjuhlista 2014

10359506_10202082316219749_4449797180579423535_n

Itsenäisyyspäivänä on kaksi perinnettä: presidentinlinnassa jonotetaan kättelemään ja linnan ulkopuolella yritetään häiritä juhlintaa ja sörkkiä railoja päivän melankoliseen nationalismiin. Molemmat perinteet uudistuivat viime vuonna, kun kättelyt järjestettiin Tampereella ja ulkona järjestettiin Kiakkovierasjuhlat. Tänä vuonna virallinen juhla palasi Helsinkiin, mutta epävirallinen juhla riistäytyi uomista ja virtasi kaduilla miten sattuu. Poliisi arvioi, että illan aikana tuhottiin yksityisomaisuutta sadan tuhannen euron edestä:

Itsenäisyyspäivän illan aikana vahingoitettiin Hakaniemen ja keskustan alueella runsaasti yksityistä omaisuutta: parikymmentä henkilöautoa ja toistakymmentä kiinteistöä kärsi vahinkoa. Vahinkoina oli mm: peilien rikkomisia, lasien rikkomisia ja sotkemisia.

Illan aikana yksi metrovaunu jouduttiin poistamaan käytöstä, koska se oli sotkettu kauttaaltaan sisätiloista.

Tämän hetkinen vahinkoarvio illan tapahtumista liikkuu sadantuhannen euron hujakoilla.

Poliisi on ottanut tapahtumaan liittyen kiinni 23 henkilöä, ja heidän osaltaan esitutkinta aloitetaan sunnuntaina kuulustelemalla heitä.

Ylelle puhunut poliisi arvioi vahinkojen nousevan moniin satoihin tuhansiin. Ilta äityi niin villiksi, että Ilta-Sanomien toimittajaa epäillään mellakoinnista. Iltalehti puolestaan mässäilee ”tuhogallerialla”.

Voi sanoa, että ”mielenosoitus yllätti poliisit”.

capture_ip

Viime vuoden Kiakkovierasjuhlat onnistui järjestäjiensä näkökulmasta ilmeisen hyvin: osallistujia oli puolisen tuhatta, mielenosoitus liikkui vapaasti ja sai viestinsä läpi. Tapahtuma oli seuraavien päivien ykkösuutinen. Kun tänä syksynä julkaistiin kutsu itsenäisyyspäivän ”luokkavieraiden” Luokkaretki lähiöst linnaan -mielenosoitukseen, sitä pidettiin ainakin osittain epäonnistumaan tuomittuna yrityksenä toistaa Tampereen tapahtuma.

Mielenosoituksen ennakkoviestintä ja graafinen ilme eivät olleet Kiakkovierasjuhlien tasolla, eikä niin sanotun poliittisen mielikuvituksen tasolla tehty uusia avauksia. Kutsu ei onnistunut kommunikoimaan kovin hyvin. Kuulin monen ihmisen perustelevan poisjäämistään näiden syiden lisäksi poliisilla: Kiakkovierasjuhlien jälkeen poliisi tuskin päästäisi mielenosoitusta edes liikkeelle. Ja vaikka päästäisikin, miksi pitää yllä itsenäisyyspäivän mielenosoitusperinnettä vain perinteen vuoksi?

Alku vaikuttikin tapahtuman kannalta huonolta. Mellakkapoliisit olivat miehittäneet Itäkeskuksen metroaseman. Poliiseja oli sekä laiturilla että Tallinnanaukiolla, ja he tarkastivat ohikulkijoiden reppuja.

Mielenosoitus kokoontui Stoan aukiolla Itäkeskuksen kirjaston vieressä. Poliisi pysyi kaukana kokoontumisesta. Tunnelma oli rauhallinen ja odottava.

Artistit aloittivat settinsä vain 20 minuuttia ilmoitetusta esitysajasta myöhässä, mikä on poikkeuksellista anarkistien järjestämässä tapahtumassa.

Ennen puoli seitsemää mielenosoitus ryhmittyi banderollien ja soihtujen taakse ja lähti kävelemään kohti Itäkeskusta. Poliisi oli tukkinut Tallinnanaukion. Mielenosoitus kiersi Turunlinnantien kautta bussipysäkkien puoleiselle metrosisäänkäynnille, ja poliisi päästi koko mielenosoituksen pakkautumaan yhteen metrojunaan.

Tämä oli itselleni illan ensimmäinen yllätys. Olin ajatellut, että poliisi ei päästä tapahtumaa liikkumaan keskustaan tai vaihtoehtoisesti sumputtaa kaikki metroon ja purkaa mielenosoituksen siellä. Ehkä vapun kritiikki poliisia kohtaan todella osui, ja poliisi pelkäsi toimia, tai sitten poliisi ei halunnut ottaa riskiä ja katsoa, mitä Itäkeskuksessa tapahtuu, jos mielenosoitusta ei päästetä liikkumaan metroon.

Metrossa tunnelma oli niin sanotusti katossa, missä oli nopeasti myös melkoinen kasa tussispaghettia. Poliisi ennakoi mielenosoituksen nousevan metrosta rautatieasemalla, jonne oli järjestetty mellakkapoliisien vastaanottoväijytys. Metro pysäytettiin kuitenkin Hakaniemessä ja järjestäjät karjuivat mielenosoituksen ulos, ylös ja kadulle.

Tässä vaiheessa poliisi oli menettänyt pelin. Ylös noustessa ei näkynyt yhden yhtä partiota.

Takavuosina totuin suomalaisissa mielenosoituksissa siihen, että jos jossakin hajoaa ikkuna, sen tekee useimmiten satunnainen känninen pullonheittelijä. Lisäksi paikkoja on särkynyt vastauksena poliisin väkivaltaan. Tällä kertaa mukana oli työkaluilla valmistautuneita ihmisiä, jotka tekivät jo alussa kulkueesta nopeita koukkauksia ikkunoita kohti, palasivat kulkueeseen, kävelivät jonkin matkaa ja pudottivat työkalunsa pois, jotta eivät jäisi kiinni. Toiminta oli mielenosoituksen alkuvaiheessa varovaisen ja selväpäisen oloista. Näytti siltä, että kohteet valikoitiin tarkasti: McDonald’sin, Sokoksen ja Subwayn ikkunoita vastaan hyökättiin, ja H&M:n valomainos rikottiin ja töhrittiin.

Kulkueessa oli samaa energian ja ilon karnevalismia kuin Kiakkovierasjuhlissa 2013 ja EuroMayDayssa hulluna vuonna 2006. Ihmiset nauroivat ja huusivat, polttivat soihtuja, heittivät savupommeja ja ”äänipommeja”, tarjosivat toisilleen pähkinöitä, tanssivat ja hoilasivat. Välillä mielenosoitus oli strobosoihtujen ja rakettien liikkuva spektaakkeli.

Poliisi kasasi joukkonsa uudestaan Kaisaniemessä, jossa jouhat tukkivat tien keskustan liikekaduille ja ohjasivat kulkueen kohti Senaatintoria. Tässä vaiheessa kulkueen sivusta sai viimein perinteisistä suurmielenosoituksista tutun mellakkapoliisisaattueen, joka marssi mielenosoituksen sivussa.

Poliisin kanssa oli pientä käsirysyä, kun mielenosoitus yritti tunkeutua Aleksanterinkadulle. Poliisi piti rivistönsä eikä ottanut ketään kiinni, ja kulkue jatkoi Espaa kohti. Espan puistossa oli uusi tönimiskohtaus, jossa poliisit näyttivät jo hätääntyneiltä puolustaessaan Kappeli-luksusravintolan ikkunoita.

Seuraavaksi mielenosoitus yllätti poliisin niin totaalisesti, että kesti yli tunnin, ennen kuin poliisi pystyi taas toimimaan tehokkaasti.

Poliisi oli ilmiselvästi odottanut, että mielenosoitus suuntaisi presidentinlinnan mellakka-aitakarsinaa kohti. ”Jos aita kaatuu, niin patukkaa vaan”, ohjeistettiin poliisia linnan luona. Kulkue käveli kuitenkin Etelärantaan Elinkeinoelämän keskusliiton pääkonttorin eteen. Muutama poliisi ehti suojaamaan ovia mielenosoittajilta.

EK:n jälkeen alkoi valtava yksityisomaisuuden halveksunta ja paikkojen hajottaminen. Mielenosoitus sai liikkua EK:n ympäryskortteleissa miten halusi ja tehdä mitä huvittaa. Ikkunoita hajosi joka puolella. Kalliiden autojen peilejä rikottiin. Joku tuhosi Metson konttorin ikkunan. Eri puolilla paukahteli. Kultaliikkeiden ikkunoihin maalattiin FUCK CAPITAL -graffiteja. Fabianinkadulla kiskottiin kokonainen lipputanko irti kiviseinästä. Suomen lippuja revittiin alas ja yritettiin polttaa, mutta sade oli kastellut ne liian märiksi.

Kaartinkaupungista mielenosoitus nousi Tähtitorninmäelle. ”Tässä on jotain kaunista”, sanoi vieressä kävelevä mielenosoittaja ja hymyili. Toinen laahasi Suomen lippua ja yritti sytyttää sitä soihdulla toimittajien kuvatessa.

Mäen huipulla ammuttiin pari rakettia valaisemaan pimeää iltaa.

Jos mielenosoitus olisi hajautunut tässä vaiheessa, kukaan ei luultavasti olisi joutunut kiinniotetuksi. Sen sijaan kulkue suuntasi uudestaan kohti Etelärantaa. Kadun yläpäässä kama alkoi lentää uudestaan ja ikkuna hajosi. Poliisi oli ryhmittynyt EK:n eteen todella voimakkaasti, mukana oli ratsupoliisit ja mellakkakilvet. Väki paineli suoraan poliisiriviä päin, töni poliiseja taaksepäin ja heitteli tölkkejä. Poliisi töni takaisin kilvillään.

Kulkue päätti kääntyi uudestaan EK:n kulmalta kohti Fabianinkatua. Seurasi hillittömin tuhosessio, jonka olen Suomessa nähnyt. Kirkkohallituksen iso ikkuna kivitettiin rikki. Ihmiset repivät liikennemerkkejä, tuhkakuppeja, roskiksia, tynnyreitä, lautoja, kaikkea mikä lähti irti, ja tähtäsivät kaikkea mikä hajosi. Osa mielenosoittajista osoitti suosiotaan, osa huusi vastaan, osa alkoi paeta paikalta.

Paikkoja hajosi niin paljon, ettei perässä enää pysynyt. Alun varovaisuus ja kohteiden valinta oli poissa, nyt uhattiin myös ravintoloiden ikkunapöydissä istuvia ihmisiä. Kaman heittelijät eivät enää välittäneet, oliko särkyvän lasin takana ihmisiä tai edessä mielenosoittaja lastenrattaidensa kanssa.

Muutama minuutti ylläolevan twiitin jälkeen kulkue pysähtyi Unionkadun päähän mellakkapoliisien tukittua tien. Poliisit kurvasivat mellakkajoukoilla myös kulkueen takaa ja alkoivat sulkea risteystä. Osa mielenosoittajista, seuraajista ja toimittajista ehti kävellä muotoutuvan poliisirivistön välistä, loput 200 jäivät poliisimottiin. Kun sumputetut huomasivat, että heidät oli saarrettu, ympäristön tuhoaminen yltyi.

Tilanne näytti motitettujen kannalta toivottomalta. Päätin lähteä kotiin. Ehdin kävellä korttelin verran, kun kuului valtavaa riemuhuutoa. Viitisenkymmentä ihmistä juoksi ulos korttelin keskellä olevasta rakennuksesta, juoksi kulman taakse ja hajaantui joka suuntaan. Mielenosoittajat olivat murtautuneet ulos poliisin sumpusta ja pakenivat paikalta suoraan rakennusten läpi.

”Nyt ei tainnut mennä poliisilla ihan putkeen”, vieressä seissyt seuraaja sanoi. Kadulla olevat ihmiset nauroivat tilanteen älyttömyyttä: todennäköisesti juuri ne, jotka olivat rikkoneet paikkoja, onnistuivat livahtamaan motista ulos. Kun poliisi huomasi paon ja onnistui tukkimaan sumpussa rikotun portin, mottiin jäi lähinnä rauhallisia seisoskelijoita ja toimittajia.

Motti purettiin keskiyöhön mennessä ja parikymmentä kiinniotettua kuljetettiin bussilla putkaan odottamaan kuulusteluja.

Vaihtoehtoinen kertomus tapahtumista löytyy Takusta. Kevennyksenä voi lukea myös anarko-Markon joulukalenteria.

Iltalehti illasta – toinen

Takun foorumilla mediaseurantaa

Edit: Takussa on myös jälkiraportti ja lausunto tapahtumista

Yleensä mielenosoitusten jälkeen mediat täyttyvät tuomitsijoista ja ymmärtäjistä. Itseäni ei kiinnosta kumpikaan. On tärkeämpiäkin kysymyksiä, joihin tarttua.

1) Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta on täysin uusi käänne suomalaisessa mielenosoitusperinteessä, että paikkoja tuhotaan näin laajasti, organisoituneesti ja militantisti. Meno on tietysti lievää verrattuna esimerkiksi Kreikkaan, jossa tuhopoltot ovat arkipäivää, mutta täkäläisessä kontekstissa tämä ja Kiakkovierasjuhlat ovat uutta. Mistä tämä kertoo?

2) Poliisiin keskitytään aina aivan liikaa, mutta poliisin silminnähtävä epäonnistuminen tuntui omituiselta. Oliko tosiaan niin suuri yllätys, että mielenosoitus ei mennyt linnan eteen vaan lähti harhailemaan ja pystyi muuttamaan suuntaansa nopeasti? Toisaalta poliisia tuskin sinänsä haittaa, että ikkunoita hajotetaan, perusteleehan tuho äärimmäiset voimakeinot ja lisämäärärahat.

3) Luokkaretki osoitti, että anarkistit pystyvät tekemään mielenosoituksessa mitä haluavat. Liike on nyt niin vahva, että sen ei tarvitse neuvotella poliisien kanssa tai jäädä marttyyreina valittamaan, että poliisi pamputti. Entä sitten? Mitä harhailu keskustassa ja vaihtelevasti valittu omaisuuden tuhoaminen kommunikoi ja kenelle? Kauempaa mielenosoitusta seuranneet tutut jakautuivat. Toisten mielestä mielenosoitus oli kommunikatiivisesti sisäänpäin kääntynyt. Toisten mielestä suuryrityksiä, EK:n korttelia ja Suomen lippuja vahingoittaneiden viesti oli selvä.

4) Uusnatsit ja muut äärioikeistolaiset järjestivät samaan aikaan mielenosoituksen Töölössä. Laajemmassa poliittisessa mittakaavassa tätä yli sadan ihmisen 612-marssia voi pitää äärioikeiston kannalta onnistumisena. Onko kadulla marssinut yhtä paljon äärioikeistoa 1930-luvun jälkeen? Tapahtumassa avoimesti natsihenkinen Suomen Vastarintaliike käveli yhdessä fasistisen Musta sydän -projektin, Suomen Sisun ja perussuomalaisten kanssa.

Anarkistien näyttävä marssi ja ikkunoiden rikkominen on hetkeen ja hätkähdyttävyyteen perustuvalla medialle kiinnostavampi kohde kuin sinimustien marssi. Äärioikeisto on kuitenkin jo nyt annettujen pahoinpitely- ja murhayritystuomioiden perusteella se todellinen uhka ja kohde, jota pitäisi tutkia ja joka pitäisi estää heti alkuunsa.

Itsenäisyyspäivänä äärioikeisto otti pienen mutta taitavan askeleen kohti mainstreamia. Samalla anarkistit noudattivat yleisessä tajunnassa ennakolta ollutta käsikirjoitusta.

07.12.2014 | 14 kommenttia

Saako väkivaltaisia uusnatseja vastustaa väkivaltaisesti?

Äärisovinnaisen lehden äärimaltillinen toimittaja kirjoitti kolumnin, joka varoittaa ääriajattelun vaaroista. Kolumnin otsikossa rinnastetaan ”äärifeminismi” uusnatseihin. Ääriliike kuin ääriliike.

Seuraan nyt toimittajan ohjeita ja yritän ymmärtää asioita maltillisesti sen sijaan, että olisin ääriajattelija ja ottaisin kantaa mihinkään.

Suomessa toimii pitkälti Ruotsista johdettu uusnatsijärjestö Kansallinen vastarinta / Suomen vastarintaliike (SVL). Liike on hyvin pieni, jäseniä sillä lienee alla sata ja varsinaisia aktivisteja alle parikymmentä. SVL:n natsit ovat silti muun muassa tehneet kaasuiskun Pride-kulkueeseen, suihkuttaneet kaasua keskustelutilaisuuden puhujan kasvoille, tapelleet torilla luotiliiveissä ja hyökänneet Jyväskylän kaupunginkirjastoon pulloilla ja puukoilla. Lisäksi liikkeen yksittäiset jäsenet ovat kunnostautuneet pahoinpitelytuomioilla.

Viime aikoina julkisuudessa on väitetty, että Helsingissä olisi käynnissä katujengiytyminen. Väitettyjä jengiläisiä vastaan on hyökätty rasistisin äänenpainoin. Tästä innostuneena SVL on partioinut Helsingin kaduilla maahanmuuttajajengien varalta.

Lauantaina 11. lokakuuta natsit marssivat ensimmäisen kerran. Seuraavan viikonlopun tapahtumista Varisverkosto-ryhmä kirjoittaa:

Viikkoa myöhemmin, lauantaina 18. lokakuuta, Helsingissä järjestettiin Rudolf Hess -muistelmateoksen julkistamistilaisuus. Kirjan on suomentanut SVL:n entinen puheenjohtaja Henrik Holappa. Helsinkiin saapui natseja ainakin Norjasta ja Ruotsista, ja oletettavasti koko Suomen SVL:n kerma oli paikalla.

(…) Lauantai-iltana 18.10. SVL lähti toisen kerran katupartioimaan ulkomaalaisvahvistusten turvin. Tällä kertaa he saivat kokoon hämmästyttävät 17 natsia. Ruotsimieliset suomalaisnatsit ovat jo vuosia keksineet mitä mielenkiintoisempia tarinoita Suomen tapahtumista jaettavaksi Ruotsin emäjärjestön sivuille. Edes Ruotsin vastarintaliikkeen (SMR) natsit eivät ole aina uskoneet näitä jorinoita. Nyt SVL:llä oli näytön paikka.

Antifasistit olivat tällä kertaa valmistautuneita kohtaamiseen. Natsit ehtivät kävellä Töölönlahdelta Rautatieasemalle, jossa poliisit pysäyttivät heidät hetkeksi. Natsit jatkoivat partiotaan, mutta antifasistit yllättivät heidät Mannerheimin patsaalla, jossa seurasi alle puoli minuuttia kestänyt nujakka. Suurin osa natseista yllättyi silminnähden kohtaamastaan vastustuksesta ja seisoi kädet alhaalla kun ensimmäiset antifasistit olivat jo jakaneet iskuja. Natseja oli seurannut pari poliisipartiota, jotka puuttuivat antifasistien hyökkäykseen jo muutaman sekunnin jälkeen pippurikaasuttamalla kaikkia paikalla olleita. Tässä vaiheessa antifasistit vetäytyivät, jotta eivät joutuisi kiinniotetuiksi.

Johtiko tapahtuma keskusteluun siitä, miksi natsiliikkeen on annettu kasvaa sen verran, että se marssii kaduilla avoimesti? Ei. Ainakin minun Facebook- ja Twitter-virroissani liberaalit toimittajat ja politiikan tutkijat kauhistelivat natsien sijaan sitä, miten ”ääriliikkeet” nyt ovat vajonneet toistensa tasoille ja tappelevat katujen hallinnasta.

Siis avoimesti natseja ihannoivat, vähemmistöjen kimppuun väkivaltaisesti puukoilla ja kaasulla iskevät ihmiset edustavat samaa ääriliikettä kuin ihmiset, jotka vastustavat tätä natsien toimintaa?

Siis rotu- ja kulttuurierottelua sekä hierarkkista ja patriarkaalista yhteiskuntaa väkivaltaisesti ajava ryhmä on samanlainen ääriliike kuin ryhmä, jonka julkilausuttu tavoite on ”tasa-arvoon, vapauteen ja keskinäiseen avunantoon perustuva yhteiskunta, jossa ihmisiä ei ajeta kilpailemaan keskenään”?

Lisäksi keskustelussa kiinnostaa se, että liberaalit eivät vastusta väkivaltaa sinänsä vaan sitä, kuka väkivaltaa käyttää. Kukaan liberaaleista tuskin olisi lotkauttanut ironista sunnuntaibrunssin hyvinvoinnista yltäkylläistä eväänsä, jos väkivallan käyttäjänä olisi ollut antifasistien sijaan sinisissä puvuissa liikkuva hyvin varusteltu väkivaltamonopoli, jota kutsutaan poliisiksi. Poliisin voimankäyttöhän on aina oikein ja lainmukaista.

Nyt vedän hesarintoimittajat ja kerron, että oikeastaan ymmärrän näitä liberaaleja tuomitsijoita. Olinhan itsekin sellainen.


Kiinnostuin politiikasta ja aktivismista lukiossa. Lukiolaisia usein pilkataan ajattelun naiviudesta ja hölmöydestä, mutta minusta se ei ole mikään ongelma, sillä lukiolaiset usein vaikuttavat aikuisia älykkäämmiltä ja tuoreemmilta. Sen sijaan elämänkokemuksen puute voi olla ongelma. Pelkän älyn varassa asioita tuomitsee liian helposti ja abstraktisti.

Aluksi politiikka oli itselleni jotain, josta ”oltiin mieltä” ja mihin ”otettiin kantaa”. Se oli keskustelua ja tekstiä. Se ei koskenut aineellisia asioita, tunteita tai kokemuksia. Se oli argumentaatiota ja symboleja.

Muistan tuolloin nähneeni videoita Saksan antifasta, joka ylpeili natsien hakkaamisella. Tyypit juoksivat metroon, löivät uusnatsit nopeasti maahan ja juoksivat pois. Toiminta näytti täysin sairaalta miehiseltä machotappelulta. Ajattelin, että tuollaista hullua väkivaltaliikettä täytyy vastustaa kaikin voimin.

Antifa-inhoni huippukohta oli mielenosoitus, johon osallistui ruotsalaisia antifasisteja. Toimintainnossaan antifat hyökkäsivät kulkueessa kävelleen humalaisen hörhön kimppuun, koska hörhö oli huudahtanut miekkaria sivustaseuranneille tummaihoisille ”what’s up niggas”. Mies nousi kadusta hämmentyneenä naama verta valuen.

Myöhemmin antifat torjuivat kaiken kritiikin ja perustelivat toimintaansa sillä, että ”tyyppi huuteli rasistisia, joten pistettiin pari hittiä naamaan, so what”.

Kun kirjoitin tapahtumasta, päädyin pilkan kohteeksi. Pehmoilua ja nynnyilyä!

Niin että ymmärrän tosiaan, miksi antifasisteiksi itseään kutsuvien toiminta saattaa hirvittää. Kuitenkin, kuten Hesarin toimittajilla on tapana sanoa, asiassa on toinen puolensa. Aloitetaan vaikka siitä, että virheistään huolimatta antifasistien toiminta on ollut huomattavasti luotettavampaa kuin poliisin toiminta.


Ensimmäinen tähän keskusteluun liittyvä todella ”materiaalinen” kokemus mielenosoituksissa ja muissa poliittisissa tapahtumissa aikoinaan oli se, että poliisiin ei voinut luottaa. Vaikka olisi ollut sivullisena valokuvaamassa, niin ei ollut mitään takeita siitä, että poliisi ei voisi töniä, napata kameraa, nöyryyttää sanallisesti tai viedä putkaan poliisilain nojalla.

Kerta toisensa jälkeen poliisi tarkasti papereita, piiritti mielenosoittajia, hyökkäsi rauhallisen tapahtuman kimppuun, töni ihmisiä nurin, painoi kasvoja katuun ja otti osallistujia kiinni. Joskus virallisena syynä oli jonkun mielenosoittajan sytyttämä soihtu, joskus banderollin kantaminen, joskus poliisin mielestä väärä kulkusuunta, joskus poliisin megafoniin mumisemien käskyjen noudattamatta jättäminen.

Läheltä katsoessa näki, miten yksittäiset poliisit näyttivät saavan nautintoa väkivallan käyttämisestä ja vastenmielisenä pitämänsä ryhmän nöyryyttämisestä. Poliisi nauroi, kun vallattua taloa häädettäessä pois kannettavan valtaajan housut valuivat nilkkoihin.

Tämä kaikki antoi kaksi opetusta: poliisiin ei voi missään tilanteessa luottaa täysin, ja rauhallisissakin mielenosoituksissa on joskus varauduttava väkivaltaan, nimittäin poliisin käyttämään väkivaltaan. Poliisi voi ehkä olla työkalu joissain tilanteissa, mutta se on hyvin väkivaltainen ja uhkaava työkalu, jonka rakenteellinen rooli on yhteiskunnallisen järjestyksen ylläpitäminen ja vähemmistöjen sosiaalinen kontrollointi.

Tuolloin Suomessa ei vielä ollut näkyvää natsiliikettä eikä näkyvää antifa-liikettäkään. Talouskriisi, salonkikelpoisen rasismin nousu ja persujen jytky muuttivat kenttää.


Yhtäkkiä huomasin istuvani Jyväskylän kirjaston luentosalissa uusnatsien iskiessä sinne puukoilla ja pulloilla. Olin erittäin iloinen siitä, että salin ovella oli antifa-henkistä väkeä käyttämässä väkivaltaa natseja vastaan. Nämä ihmiset suojelivat minua, kavereitani ja muita keskustelutilaisuuteen osallistuneita, kun poliisia ei kiinnostanut tulla paikalle, vaikka kirjaston vahtimestari oli etukäteen soittanut poliisille nähneensä kirjaston aulassa epäilyttävän näköistä väkeä.

Jo tätä ennen natsit olivat siis tehneet aikaisemmin mainitut kaasuiskut, pahoinpidelleet ihmisiä ja esimerkiksi luoneet henkilörekisterin ”pettureista”. Poliisi ei kyennyt lopettamaan tätä liikettä, tai sitten poliisia ei edes kiinnostanut koko juttu.

Tilanne antoi taas uusia opetuksia. Ensinnäkin natsit ovat oikea fyysinen uhka, eivätkä mikään harmiton mielipide, jota pitäisi liberalistisesti ”suvaita”.

Toiseksi poliisiin ei todellakaan pysty luottamaan. Poliisin toimintaa on vaikea kuitata satunnaisena virheenä, kun poliisiylijohtaja Mikko Paatero kommentoi Jyväskylän iskua sanomalla, että ”julkinen demokraattinen yhteiskunta tarkoittaa sitä, että tilanteita sattuu”.

Uusnatsit puukottavat, eli tilanteita sattuu! Paatero myös suoraan vetosi ruohonjuuritason toiminnan puolesta:

”Ääriliikkeitä on ja poliisi on hyvin tietoinen niistä. Poliisi ei kuitenkaan pysty valvomaan jokaista tilaisuutta, vaan se on tilaisuuden järjestäjän vastuulla vastata turvallisuudesta.”

Poliisin viesti tuntui olevan, että natsipuukotusten estäminen on pääasiallisesti tavallisten ihmisten vastuulla.

Kolmanneksi Jyväskylän tapauksen mediakäsittely osoitti, että monet toimittajat kokivat, ettei natsien väkivallalla ja muulla toiminnalla ole heidän edustamansa elämän kanssa mitään tekemistä. Natsit eivät uhkaa heitä. Eikä natsien väkivallan kohteillakaan ole toimittajien kanssa tekemistä, joten tapahtuma leimattiin joissakin paikoissa ”ääriryhmien” taisteluksi. Koko juttu koskee vähemmistöjä, ei ”meitä”, joten antaa asian olla.

Nyt kaduilla uusnatsien kanssa tappelevat antifasistit sitten tekevät poliisin tekemättömiä töitä samalla, kun mediassa jatketaan puhetta ääriliikkeiden yhteenotoista.

Pidän edelleen Saksan antifan videoita sairaina ja vastustan kaikenlaista väkivaltahehkutusta ja machoilua, mutta nykyään ymmärrän erittäin hyvin, miksi natseja vastaan käytetään väkivaltaa.


Huomatkaa muuten, etten missään vaiheessa tätä kirjoitusta ottanut suoraan kantaa mihinkään. Kehystin vain keskustelua sopivilla nostoilla, omilla kokemuksillani ja retorisilla kysymyksillä. Näin minua ei voida syyttää ääriajattelusta. Sopisin hyvin toimittajaksi!

20.10.2014 | 26 kommenttia

Viimeinkin työtön!

työttömyyden ihanuus

Rullasin alamäkeä auringonpaisteessa aamulenkkini loppupäässä, potkaisin asfaltilla vierivän pallon takaisin pikkupojalle ja mietin iloisena, että tämä on ensimmäinen päiväni työttömänä.

Seuraavana päivänä lojuin hiekkarannan yläpuolella kelluvan soutuveneen takatuhdolla Brewdogin olut kädessä ja sixpack donitseja keskipenkillä. Enää en muistanut ajatella työtä tai työttömyyttä. Enkä varsinkaan opiskelua.

Pääsin yliopistoon suoraan lukiosta. Kahdeksan vuotta opiskelin ja taistelin yliopiston ja opintotuen byrokratian kanssa. Kahdeksan vuotta stressaamista siitä,

  • riittävätkö opintopisteet Kelan tukeen,
  • milloin kurssin vetäjä viimein muistaa laittaa arvosanan kurssista jonka suoritin yli puoli vuotta sitten,
  • mitä vastaan yliopistolle Etappi-kontrolliin joka estää ilmoittautumisen seuraavalle lukuvuodelle,
  • mitä valehtelen taas yhteen pakolliseen HOPSiin,
  • mistä tilaisuuksista saan hajasuoritukset pakolliseen ”työelämäorientaatioon”,
  • miten huijaan tieni pakollisen ja hyödyttömän ruotsin kurssin ohi,
  • miten jaksan lukea taas uudesta opiskelijoiden toimeentuloa leikkaavasta päätöksestä tai opiskelijoita syyllistävästä EK:n lobbarista,
  • mistä saan tahdonvoimaa rämpiä pakollisen ja täydellisen turhan kurssin läpi,
  • miten saan luennoitsijan ymmärtämään että hän kontrolloi arvosanojen lisäksi myös opiskelijoiden toimeentuloa opintopisteiden kautta,
  • miten selitän että tärkeintä opiskelua ovat omaehtoiset lukupiirit ja keskustelut, jotka eivät näy rekistereissä,
  • millä rahalla elän taas seuraavan kesän ja oikeastaan koko opiskeluajan,
  • minä vuonna saan pitää lomaa,
  • milloin voin viimeinkin olla vapaa syyllisyydestä ja riittämättömyyden tunteesta.

Nyt ei tarvitse kestää mitään noista.


Opiskeluaika on toistaiseksi ollut elämäni parasta aikaa, mutta mietin silti usein, miksi ihmiset alistuvat opiskelemaan. Niin paljon nöyryytystä, moralisointia ja köyhyyttä opiskelijana joutuu kohtaamaan sen lisäksi, että päähän tuntuu itsestään asentuvan itsenalistusjärjestelmä, joka syyllistää tekemättömyydestä.

Opintotukilautakunta, Kela ja yliopistojen omat kontrollit nöyryyttävät opiskelijoita hitaasta etenemisestä, tuottamattomuudesta ja kirjallisten todisteiden puutteesta.

Kolumnistit, taloustieteilijät ja poliitikot moralisoivat opiskelijoita yhtä aikaa siitä, että nämä tekevät töitä ja eivät tee töitä.

Valtio pitää opiskelijoita köyhyydessä, kun opintoraha on enintään 335 euroa kuukaudessa, työttömyystukeen ei ole oikeutettu ja toimeentulotuelle on äärimmäisen vaikea päästä, työmarkkinoilta löytyy lähinnä alistavaa silppua ja jos onnistuu pääsemään töihin, niin työnteko käytännössä estää opiskelun ja palkka on paljon pienempi kuin mitä se olisi valmiin tutkinnon kanssa.

Työttömänä on vapaa kaikesta tästä.

Totta kai työttömät kohtaavat valtavan määrän syyllistämistä, alistamista ja kontrollointia, mutta kyseessä on sentään avoin ja täysin kyyninen sota, jossa toisella puolella työttömät pakenevat vinkkejä ja aseita jakaen ja toisella puolella TE-toimistot, päivystävät moralistit ja kokoomuslaiset vaativat työttömiltä sirkustemppuja köyhyysrajalla elämisen ehdoksi. Lisäksi työttömän toimeentulo on massiivisesti opiskelijan tukea parempi.

Työttömyys tekee onnelliseksi. Työttömänä on viimeinkin mahdollisuus tehdä kaikkea sitä, mitä on aina halunnut tehdä mutta mihin ei ole ollut aikaa.


Paras tänä vuonna lukemani pamfletti on nimimerkki Pasi Fauxin kesäkuussa julkaisema 44-sivuinen pdf-töräytys Kokemuksia palkkatyön ulkopuolelta. Se ilmaisee selkeästi sen, mitä itse koen ja ajattelen työnteosta. En ole niin nöyrän askeettinen tai antimaterialistinen kuin kirjoittaja, mutta lähtökohtamme ovat samat.

Faux kirjoittaa, että hyvän elämän mahdollistava yhteiskunta on nimenomaan ”oleskeluyhteiskunta”, jossa saa ”myös olla, eikä vain tehdä ja suorittaa”. Oleskelu vapauttaa tekemään mielekkäitä asioita ja työtä, jota ei tarvitse tehdä pakotettuna hengissä pysyäkseen vaan joka tarjoaa oman palkkionsa.

Nykyisessä sosiaaliturvajärjestelmässä tällainen mielekäs oleskelu ei ole mahdollista:

Ei ole ihmekään, että työttömiä pidetään laiskoina, koska aktiiviset työttömät joko menettävät tukensa tai sitten pysyvät visusti hiljaa. Jos haluaisi pelata sääntöjen mukaan, työttömäksi jäävän pitäisi myös lopettaa kaikki aikaa vievät ja aktiivisuutta edellyttävät harrastuksensa. Niitä saa sitten luvan jatkaa, kun on ansainnut paikkansa yhteiskunnassa tekemällä palkkatyötä.

(- -) Silloinkin kun ”työttömät” oikeasti ovat passiivisia, pääsyy on sosiaaliturvassa, ei palkkatyöttömien omissa taipumuksissa. Työttömyysturva ei millään tapaa kannusta tekemään yhtään mitään, mutta se ei johdu siitä että sosiaaliturva olisi liian hyvä, vaan siitä että se on liian huono, byrokraattinen ja joustamaton.

(- -)

Vastikkeelliseen sosiaaliturvaan siirtymisestä puhuminen on harhaanjohtavaa, sillä se on jo sitä: vastineeksi työmarkkinatuesta minun on oltava työmarkkinoiden käytettävissä ja pidättäydyttävä markkinoita vääristävästä toiminnasta. Toistonkin uhalla totean uudestaan: sosiaalietuuksista tekee passivoivia niiden muoto ja ehdot, ei niiden väitetty liiallinen rahallinen arvo.

TE-toimiston, sosiaalitoimiston ja Kelan tosiasiallinen tehtävä ei ole lakisääteisen sosiaaliturvan jakaminen ihmisille vaan sen jakamatta jättäminen. Jos viranomaisten tarkoitus olisi ensisijaisesti taata kaikkien toimeentulo aukottomasti, meillä olisi käytössä perustulon kaltainen järjestelmä.

(- -) Nyt tarvitaan viranomaisarmeija tarkistamaan pilkuntarkasti, osaako kansalainen hakea juuri sitä tukea johon hän on vaihtelevissa elämäntilanteissaan oikeutettu.

Kun sitten lähdetään pakotettuna työnhakuun, tilanne on äärimmäisen vastenmielinen:

Työelämän kilpailukeskeisyys itse asiassa saakin työnhaun tuntumaan minusta sodankäynniltä, sikäli kuin rauhan aikana eläneenä siitä mitään tiedän. Minua ei kiinnosta hakea töitä markkinoilta, joilla minun pitää jotenkin todistella olevani parempi kuin muut hakijat. En ole, olen ihan samanlainen kuin kaikki muutkin. Minä uskon yhteistyöhön, en kilpailuun.

Sitä paitsi haluan tehdä asioita, joista en ole ollenkaan varma, että markkinamekanismi olisi niille paras ympäristö. Kuten Faux kirjoittaa:

Haluan tutkia minua kiinnostavia asioita, en asioita joille löytyy ”ostaja”, koska en minä ainakaan jaksa keskittyä mihinkään tarpeeksi pelkän rahan motivoimana. Päinvastoin: ajatus siitä että kaikesta mitä tekee, pitäisi saada rahaa, on minulle lamaannuttava; miellyttävästäkin tekemisestä tulee silloin suorittamista.

(- -)

Itse kuitenkin koen, että kulttuuria on järkevintä luoda vastikkeettomasti: ei palkkiota vastaan vaan esimerkiksi perustulolla. Tällöin ihmisen minimitoimeentulo on automaattisesti taattu, jolloin kaikki ovat vapaita tekemään mitä haluavat riippumatta siitä onko joku markkinoilla valmis maksamaan juuri siitä toiminnasta rahallista korvausta.

(- -)

En ole koskaan ymmärtänyt mikä pakkomielle kaikkein marginaalisimmillakin luovan työn tekijöillä on vaatia ”työstään korvaus”, jos suurin osa siitä kuitenkin tehdään ilmiselvästi harrastuksena ja tekemisen ilosta. Esimerkiksi musiikin levyttäminen on tietysti kallis harrastus, mutta en ymmärrä miksi se pitäisi rahoittaa nimenomaan myymällä tuon harrastuksen ”tuote”. En myöskään ymmärrä, miksi luovan työn tekijä haluaisi, että heidän työnsä hedelmistä pääsevät nauttimaan vain he, jotka voivat maksaa niistä. Itse ainakin haluan, että kirjoitukseni leviävät mahdollisimman laajalle, ja ovat vapaasti kaikkien luettavissa. Ajatus tuotteen myytävyydestä tekisi kirjoittamisesta tylsää suorittamista: minunhan pitäisi miettiä enemmän sitä mitä ihmiset haluavat lukea kuin sitä mitä itse haluan sanoa.


Olen lukenut kommenttipalstoja niin monta vuotta, että kyynisyyteni on tummunut mustaksi karstaksi, joka ei provosoidu minkäänlaisen trolliarmeijan rynnäköstä. Tiedän myös, ettei trolleille kannata vastata. Joskus kuitenkin on hyvä ehkäistä trolleja etukäteen. Siksi avaan lopuksi muutamia populistisia väitteitä työttömyydestä.

”Työttömät vain loisivat veronmaksajien rahoilla.” Jos tälle linjalle lähdetään, eikö kaikki, mitä valtiossa tapahtuu, ole ”loisimista veronmaksajien rahoilla”? Onko esimerkiksi järjestötyön tekeminen tai toisista ihmisistä huolehtiminen jotenkin vähemmän loisimista, kun sitä tekee julkisen sektorin palkalla eikä työmarkkinatuella? Miksi palkan maksaminen muuttaa asian loisimisesta ei-loisimiseksi?

Kuka itse asiassa loisii kenen työllä? Jokainen suomalainen loisii kolmannen maailman riistopalkattujen työläisten ja ryöstettyjen resurssien kustannuksella. Hyvin palkattu keskiluokka kuluttaa ja loisii työttömiä enemmän. Lisäksi koko maailman väestö loisii koneiden ja öljyn mahdollistaman energian siivellä.

Ja jos verorahoista ollaan aidosti huolissaan, eikö työttömien sijaan pitäisi keskittyä veroparatiiseihin?

”Työttömät saavat yhteiskunnalta enemmän kuin antavat sille.” Onko elämässä kyse hyödystä? No, ok, oletetaan että on. Omalla kohdallani hyötysuhde on luultavasti päinvastainen. Työttömänä on paljon enemmän aikaa ja energiaa tehdä muita ihmisiä hyödyttäviä asioita kuin palkkatöissä. Työttömänä ehtii kirjoittaa blogeja, tieteellisiä artikkeleita ja kulttuurisälää sinne sun tänne, ehtii tukea toisia ihmisiä emotionaalisesti, ehtii auttaa vanhempia ihmisiä tietotekniikan kanssa, ehtii nähdä tuttuja ja sukulaisia, ehtii tehdä taidetta ja oikolukea tuttujen projekteja, ehtii tuottaa toimittajille sisältöä organisoimalla poliittisia tempauksia… Palkkatyö kahlitsee elämän hyvin pienelle alueelle.

”Palkkatyö antaa arkeen rytmiä ja onnistumisen kokemuksia.” Mikä tahansa voi antaa arkeen rytmiä ja onnistumisen kokemuksia. Palkkatyö on pienen pieni siivu kaikesta mielekkäästä tekemisestä, eikä se välttämättä ole mielekästä. Ihmisten tapaaminen, omaehtoinen kirjoittaminen, valokuvaaminen tai mikä tahansa luova tekeminen, liikunta, matkustaminen, itsenäiset opintopiirit, nettikeskustelut, koodaaminen, lukeminen, katsominen, pelaaminen, mielenosoittaminen – mikä tahansa näistä rytmittää ja tuottaa iloa. Palkkatyötä ei tarvita. Usein palkkatyö on itse asiassa haitaksi, kuten Pasi Faux kirjoittaa:

Itse en keksi mitään masentavampaa ja mielettömämpää kuin sen, että joutuu tekemään muodon vuoksi merkityksetöntä työtä ollakseen oikeutettu toimeentuloon. Minua kuntouttaa eniten se, että saan omilla (eikä työmarkkinajärjestöjen) ehdoillani toteuttaa itseäni.

”Ei kaiken pidä olla niin saatanan kivaa. Siitä vaan aamulla töihin ja illalla himaan!” Antaa Fauxin jälleen vastata:

On kaikkien etu, että ihmiset tekevät vain miellyttäviä asioita, koska niissä he ovat yleensä parhaimmillaan. Itse en ainakaan osaa sitoutua henkisesti epämiellyttävään ja merkityksettömäksi kokemaani työhön, enkä siksi tekisi sitä täydellä antaumuksella. (- -) Ei kauheasti kiinnosta osallistua työmarkkinoille, jotka eivät anna ihmisen tehdä sitä missä hän on parhaimmillaan.

”Mitä siitäkin tulisi jos kukaan ei tekisi palkkatöitä.” Jos kaikki ihmiset kävelevät joskus punaisia päin, tämä ei tarkoita, että kaikki ihmiset kävelevät aina punaisia päin. Liikenne toimii edelleen. Epäilemättä ilmastonmuutos hidastuisi, ihmisten hyvinvointi paranisi ja ympäristötuhot pitkälti pysähtyisivät, jos palkkatyötä ei olisi, mutta nykytilanteessa on varmasti turha huolehtia siitä, että ”kukaan” ei tekisi palkkatöitä. Valtaosa ihmisistä haluaa kaikesta huolimatta kuluttaa ja saada valtaa ja kokemuksia palkkatyön kautta ainakin jonkin verran. Eiköhän tilanne pysy samana, vaikka palkkatöihin ei olisi pakko mennä.

Siispä annetaan mahdollisuus palkkatyöttömyyteen niille, jotka sitä kaipaavat.

21.08.2014 | 6 kommenttia

Katu oli, on ja tulee olemaan punk

200 ihmistä punkkasi Manskun poikki.

200 ihmistä punkkasi Manskun poikki.

 

Pun.

Liekki-irokeesi.

 

Meidän kadut.

Meidän katu.

 

Pystyssä.

Pystyssä.

 

katuonpunk5

Poliittinen dokumentti.

 

Punaista.

Punaista.

 

Fuck.

Fuck.

 

Anarkia.

Anarkia.

Metro: Arkadiankatu Helsingissä vallattu

09.08.2014 | Lisää kommentti

Jos äänestämättä jättämisellä voisi vaikuttaa, se olisi jo kielletty lailla

dont-vote

Olen monesti istunut vaalivirkailijana (140 e käteen per päivä). Ihmiset ovat raahautuneet äänestämään krapulassa, kipsissä tai viimeisen päälle laitettuina. Joku tulee lapsensa kanssa, näyttää kuinka lappu laitetaan uurnaan ja lausuu lapselle juhlallisesti jotain latteaa. Joku kävelee tiskille ylpeästi ja toteaa, että nyt on kansalaisvelvollisuus suoritettu. Joku on niin hermostunut että yrittää kävellä pois lappunsa kanssa. Jollakin kädet tärisevät niin ettei lappu osu uurnan aukkoon. Joku seisoo kopissa puoli tuntia piirtääkseen lappuun erityisen hienon akuankan.

Tuo on kuvaus siitä, että kylläpä äänestäminen tuottaa tunteita. Niissä tyypeissä, joita minä seuraan, tunteet kiinnittyvät kahteen napaan. Parlamentaristeiksi voisi kutsua niitä, joiden mielestä äänestäminen on tärkeää, äänestämättä jättämällä antaa äänensä Stubbille ja Halla-aholle ja niin edelleen. Li Anderssonin vaalilehteen kirjoittava Riku Rantala on esimerkki parlamentaristista:

Äänestämättä jättäminen on tietämättömyyttä, joka johtaa vallan keskittymiseen entistä enemmän suuryhtiöiden ja populistien käsiin. Se johtaa EU:ssa päivittäin tehtäviin päätöksiin, joita ei kyseenalaisteta – sekä sumutuksen noidankehään, jossa entistä isompi osa ihmisistä ymmärtää entistäkin vähemmän systeemistä, joka heitä hallitsee.

(Vain hullu jättää äänestämättä)

Ellen tietäisi paremmin, pitäisin Rantalaa kirjoituksen perusteella ylimielisenä besserwisserinä, joka tuomaroi kuka on tietämätön ja idiootti. Äänestämättä jättäminen kun voi olla hyvin määrätietoista toimintaa. Äänestäminen taas on aivan viimeisiä toimenpiteitä, joilla EU:n päivittäisiä päätöksiä kyseenalaistetaan.

Toisen navan muodostavat anarkistit, joiden mielestä äänestäminen on lähinnä hyväuskoisten hölmöjen vapaaehtoista alistumista. Suvi Auvisen teksti on hyvä esimerkki anarkistisesta vaaliajattelusta:

Minä en aio tukea systeemiä, johon en luota. Minä en allekirjoita yhdenkään europarlamenttiryhmän ohjelmaa. Minä toivon äänestämättömyyden johtavan raivoon, joka lopulta kaataa tämän paskan.

(Hukkuvien puolue)

Minulle ongelma tässä keskustelussa on siinä, että parlamentaristi ja anarkisti ovat molemmat väärässä, koska he ovat toistensa kääntöpuolia. Molemmat pitävät äänestämistä tärkeänä juttuna ja periaatteellisena kyllä-ei-kysymyksenä.

Parlamentaristit sanovat, että äänestämällä voi vaikuttaa. Anarkisteilla on tapana sanoa, että jos äänestämisellä voisi vaikuttaa, se olisi jo kielletty lailla.

Yhtä hyvin voisi sanoa, että jos äänestämättä jättämisellä voisi vaikuttaa, se olisi jo kielletty lailla.

Vastaan voi heittää, että äänestämättä jättäminen onkin kielletty lailla esimerkiksi Argentiinassa, Australiassa ja Singaporessa. Ehkä noissa maissa olisi mahdollista organisoida tottelemattomuutta juuri äänestämättä jättämisen ympärille. Ehkä myös Suomessa olisi. Haaveilen tietysti kaikkien terveiden ihmisten tavoin tilanteesta, jossa massojen äänestämättä jättäminen mahdollistaa valtarakenteiden suistamisen ja paremman rakentamisen tilalle. Sellaista ei kuitenkaan näy. Se, että joku jättää äänestämättä, ei oikein synnytä hedelmällistä konfliktia vaan, niin kuin Rantala kirjoittaa, lähinnä antaa porvareille lisää voimia leikata palveluita, tuhota ilmastoa ja kuristaa köyhiä.

Ei sillä, että olisin ketään innostamassa muulle uurnalle kuin sille, mihin kapitalismin tuhkat ripotellaan. Mutta. Anarkisteilla on tapana kannattaa ”taktiikoiden moninaisuutta”. Miksi rajoittaa itseään ja sulkea yksi toimintatapa pois?

Suvin pointeista tämä on paras:

Lobbarit ajavat läpi ehdotuksiaan ja suuryhtiöt rahoittavat heitä. Tätä ei muuteta tämän systeemin sisältä, eikä muutosta systeemiin saavuteta äänestämällä yhtään ketään. Edustuksellinen demokratia ei ole oikeastaan demokratiaa ollenkaan. Siinä annat äänesi edustajalle, joka vuorostaan antaa äänensä puolueelle, joka vuorostaan antaa Euroopan parlamentissa äänensä ryhmälleen.

Mitään ei muuteta pelkästään ”systeemin sisältä”, koska monimutkaisilla systeemeillä on niin luonnossa kuin parlamentaarisessa politiikassakin tapana yrittää käsitellä niihin tulevia syötteitä sillä tavalla, että ne laitetaan järjestelmän rakennuspalikoiksi ennemmin kuin muuttajiksi. Mutta miksi pitäisi ajatella vain sisä- ja ulkopuolen käsitteillä? Miksei voi toimia sisällä, ulkona, takana, edessä, yllä, alla ja sivussa?

Europarlamentti, kansanedustuslaitos ja kunnallisvaltuustot eivät ole mitään monoliitteja vaan monimutkaisia asetelmia, joilla on kytköksiä joka suuntaan ja jotka myös vuotavat reunojensa yli. Totta kai ne ottavat enemmän syötteitä yrityksiltä ja sijoittajilta kuin prekarisoidulta ihmismassalta. On silti parempi, että huonommassa asemassa olevilla on edustuksellisissa elimissä liittolaisia, jotka pystyvät tuomaan käsiteltäväksi yhteiskunnallisten liikkeiden avauksia, vastustavat leikkauksia ja uuttavat resursseja parempaan käyttöön. Vaikka sitten iso osa edustajista yrittääkin kaapata nämä avaukset ja resurssit kontrollin välineiksi.

En ole ikinä ymmärtänyt tätä osaa anarkistien vaalikritiikistä:

Äänestäminen on oman äänesi antamista pois. Silloin et voi itse nostaa melua sinulle tärkeistä asioista, vaan saat tyytyä istumaan kädet sylissä ja katsomaan mitä puuhaa se henkilö, jolle äänesi meni. Minä en aio antaa ääntäni pois, vaan käyttää sitä itse.

Eikö tällaisessa ajattelussa hyväksytä peruskoulun opettajien supersovinnainen järkeily: ”Jos et äänestä, et voi valittaa. Jos taas äänestät, niin pulinat pois, kansa on puhunut demokraattisesti ja sillä selvä.”

Miksi äänestäminen olisi pois poliittisesta toiminnasta tai arkitason organisoinnista tai tarkoittaisi ”äänensä luovuttamista”? Yhtä mielekästä olisi ajatella, että jos osoittaa mieltään kadulla, niin ei voi kirjoittaa mielipidekirjoitusta lehteen, koska ne ovat erilaisia toimintatapoja.

Tästä väitteestä olen yhtä aikaa samaa mieltä ja eri mieltä: ”Poliittiset nuorisojärjestöt toimivat porttina maailmaan, joka tylsistyttää terävät mielet, haalistaa aatteen värin ja passivoi entisen aktivistin.” Taas kerran homma on monimutkaisempi kuin tuo. Tunnen esimerkkejä passivoiduista aktivisteista. Sitten on kansanedustaja ja poliittisen nuorisojärjestön puheenjohtaja, joita ei kukaan voi pitää haaleina, passiivisina tai tylsinä. Minusta on hyvä, että he ovat edustuksellisissa elimissä, ainakin niin kauan kun he käyttävät asemaansa konfliktien vahvistamiseen ja resurssien takaamiseen ihmisten omaehtoiselle toiminnalle.

Suvi kirjoittaa:

Toisekseen: me äänestämättä jättävät, ”nukkuvat”, teemme aktiivisen poliittisen teon. Se ei perustu tietämättömyyteen, vaan nimenomaan tietoon. Minä ymmärrän systeemiä, joka minua haluaa hallita, enkä halua olla millään tavoin osa sitä.

Populistinen esimerkki: juttelin eilen parturini kanssa. ”Äh, niin, ne vaalit tosiaan”, parturi sanoi. ”Mitähän siitäkin tulis jos mä menisin äänestämään. Kun ei ole perehtynyt ehdokkaisiin yhtään niin tulis äänestettyä jotain ihan sattumalta. Kyllä se on parempi että ne äänestää jotka tietää ehdokkaista ja joille se on tärkeä juttu, niin se on lopputuloskin parempi.”

Eikö tässä ole kyse juuri tietämättömyydestä? Voi tietysti sanoa, että parturi nimenomaan tietää, mikä häntä kiinnostaa, ja siihen joukkoon eivät kuulu ainakaan eurovaalit. Joka tapauksessa kyse ei ole mistään raivosta tai suorasta vastalauseesta paskalle systeemille. Voisi olla, mutta ei ole. Ei vain kiinnosta senkään vertaa kuin anarkisteja.

Äänestäjien osuus voi pudota 30 tai 20 prosenttiin äänioikeutetuista, ja mitä siitä seuraa? Valta keskittyy, tutkijat järjestävät huolestuneina seminaareja, politiikot puhuvat yhä pienemmille yleisöille, nuoria kosiskellaan äänestämään noloilla videomainoksilla, köyhällä on taas vielä vähän vaikeampi tapella tukiensa kanssa. Joku heittää pullolla poliisia. Ehkä jossain vaiheessa äänioikeudellisia alettaisiin palkita tai velvoittaa.

Äänestäminen tai äänestämättä jättäminen ei johda mihinkään kovin suureen. Sen sijaan organisoituminen voi johtaa. Äänesti tai ei.

Hedelmät vaaleista aikaisemmin: 2008 näytettiin kuvia ja siteerattiin 451-kollektiivia, 2011 tuettiin viittä vasemmistoehdokasta. Li Andersson oli tuolloin vielä bubbling under…

Muualla: Taneli kirjoittaa pätevästi salaliitoista ja äänestämisestä.

15.05.2014 | 20 kommenttia
 
  Vanhemmat postaukset »