Wäinö Aaltonen (8. maaliskuuta1894Karinainen – 30. toukokuuta1966Helsinki) oli aikansa näkyvimpiä suomalaisia kuvanveistäjiä. Julkiset veistokset olivat nuoressa valtiossa tärkeitä kansallisia symboleja, ja Aaltonen hallitsi julkista veistoa miltei yksinoikeudella 1920-luvun puolivälistä 1950-luvun loppuun saakka. Tuolloin hän oli Suomen ohella Pohjoismaiden merkittävimpiä kuvanveistäjiä.
Pääosa Aaltosen tunnetusta veistotaiteesta edustaa hillityn klassisoivaarealismia, joka oli Suomen julkisen taiteen valtatyyli 1920- ja 1930-luvuilla, mutta hän on soveltanut myös ekspressionismia, kubismia, art decoa ja muita kansainvälisiä ja modernistisia virtauksia Pronssiveistosten ohella Aaltonen toi esille graniitin veistosmateriaalina ja kehitti myös puun käyttöä veistoksissa, monesti lehtikullalla viimeisteltynä.
Tällä paikalla esitetään vuoden aikana 100 Suomeen liittyvää artikkelia. Katso projektisivu.
Kauhuelokuva sai alkunsa jo 1800-luvun lopulla, ja se on saanut vaikutteita erityisesti goottilaisista romaaneista. Varhaisimpina klassikoina pidetään saksalaisia Tri Caligarin kabinettia ja Nosferatua 1920-luvun alusta, mutta termiä ”kauhuelokuva” alettiin käyttää vasta 1930-luvulla, kun Universal Pictures julkaisi useita lajityyppiä edustaneita elokuvia. Kauhuelokuva on ollut erityisesti nuorten suuressa suosiossa, vaikka monet kauhuelokuvat ovat pienellä budjetilla tehtyjä niin sanottuja b-elokuvia. Kauhuelokuva ei kuitenkaan ole aina saanut tunnustusta, sillä se on usein herättänyt myös pahennusta, ja monet kauhuelokuvat ovat joutuneet sensuurin kohteeksi. Lajityypin elokuvien kuvasto on usein väkivaltaista, minkä vuoksi niitä on pidetty raaistavina.