Maolaisuus

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kommunismi
Red star.svg
Käsitteitä
Suuntaukset
Internationaalit
Huomattavia kommunisteja
Katso myös
Kommunismi Suomessa

Maolaisuus eli Mao Zedongin ajattelu (kiinaksi: 毛泽东思想, pinyin: Máo Zédōng sīxiǎng) eli marxismi-leninismi-maoismi on kiinalaisen Mao Zedongin (1893–1976) ajatuksiin pohjautuva marxismi-leninismin suuntaus. Kansainvälinen maolainen liike syntyi 1960-luvulla sen jälkeen, kun Kiinan kansantasavalta Maon johdolla toi julki erimielisyytensä Neuvostoliiton johdon kanssa. Mao arvosteli neuvostoliittolaista sosialismia jo Josif Stalinin eläessä, mutta kiistat kärjistyivät Nikita Hruštšovin noustua johtoon. Mao piti esimerkiksi Hruštšovin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) 20. edustajakokouksessa 1956 esittämää Stalin-kritiikkiä ”yksipuolisena ja parjaavana” ja syytti puoluetta revisionismista. Maolaiset ovatkin kutsuneet itseään anti-revisionisteiksi korostaen aatteensa oikeaoppisuutta. Sanaa maolaisuus käyttivät varsinkin aiemmin lähinnä näiden vastustajat, mutta suhtautuminen siihen on nykyään lieventynyt ja monet anti-revisionistit kutsuvat itseään avoimesti maolaisiksi.

Ohjelma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maon Pieni punainen kirja saksaksi.

Maolaisuus nosti kolmannen maailman maaseutuväestön keskeiseen rooliin sosialistisessa vallankumouksessa. Puolifeodaalisten ja alistettujen maiden menestyksellisen vallankumouksen mallina pidettiin pikemminkin sissien maaseudun köyhien tuella käymää pitkitettyä kansansotaa kuin kaupunkien tehdastyöläisten kapinaa. Puolue piti kuitenkin oleellisena, että työväenluokka on vallankumouksen johtava voima kommunistisen puolueen kautta.

Maaseutuväestöä alettiin kouluttaa ja samalla ryhdyttiin taistelemaan vanhoja feodaalisia ja porvarillisia ajatusmalleja vastaan. Mallina ohjelmille olivat venäläisen psykologin Ivan Pavlovin tutkimukset sekä kiinalaiset sananlaskut ja muut perinteet. Moraaliset käskyt saivat poliittisen sisällön. Mao Zedong käynnisti muun muassa korruption, tuhlauksen ja byrokratian vastaisia kampanjoita. Samoja teemoja käsiteltiin kulttuurivallankumouksessa, jossa Mao kehotti työläisiä kapinoimaan hallitusta ja Kiinan kommunistinen puolueen revisionisteja vastaan. Kulttuurivallankumouksen myötä suosioon nousi Lin Biaon kokoama Maon Pieni punainen kirja.

Marxin ja Leninin opetusten lisäksi maolaisuuteen katsotaan kuuluvan seuraavat tekijät:

  1. Pitkitetty kansansota vallankumouksen toteutuskeinona
  2. Joukkolinja, jonka mukaan puolueen pitää palvella kansanjoukkoja ja oppia niiltä
  3. Uusi demokratia, jonka avulla luodaan pohja sosialismiin siirtymiselle puolifeodaalisissa maissa vallankumouksen jälkeen
  4. Ristiriidat yhteiskunnan oleellisempana osana
  5. Kulttuurivallankumous

Kansainvälinen maolainen liike[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maolaisuus sai kannatusta erityisesti monissa Aasian kommunistisissa puolueissa. Euroopassa maolaiset jäivät vähemmistöön, joskin vasemmistoradikaalien liikehdinnässä maolaisuus oli monissa länsimaissa vahvassa asemassa. Kiinan ainoa valtiollinen liittolainen Euroopassa oli Albania. Enver Hoxhan johtama sulkeutunut valtio kuitenkin riitaantui Kiinan kommunistinen puolueen kanssa Maon kuoltua (1976) ja hoxhalaisuus itsenäisenä liikkeenä syntyi. Maon kuoleman jälkeen 1976 Neljän kopla pyrki jatkamaan edeltäjänsä linjalla, mutta ryhmä pidätettiin ja valtaan nousi Hua Guofeng ja Deng Xiaoping. Kiinan kommunistinen puolue alkoi siirtyä pois Maon linjoilta ja maassa aloitettiin talousuudistukset. Maa siirtyi myös ideologisesti pois Maon opeista, vaikka virallisesti aatteellista jatkuvuutta Maon ajatteluun korostetaan nykyäänkin.

Kansainvälisesti maolaisuus joutui hajaannustilaan Maon kuoleman ja Dengin uudistusten myötä. Hajaannus alkoi hälvetä 1980-luvulla, kun osa maolaisista puolueista tuomitsi Dengin näkemyset revisionistisina. Maolaisuuden elpymisessä oleellisinta roolia esitti Perun kommunistisen puolue, joka tuomitsi niin Neuvostoliiton kuin Kiinankin nykyjohtajat pettureiksi ja aloitti Maon oppeja noudattaen vallankumouksellisen kansansodan hallitusta vastaan 1980.

Tunnetuimpia nykyisiä maolaisia puolueita ovat Filippiinien kommunistinen puolue, Intian kommunistinen puolue (maolainen), Perun kommunistinen puolue (Loistava polku) ja Nepalin kommunistinen puolue (maolainen), jotka kaikki ovat mukana sotilaallisessa toiminnassa. Useat maolaiset puolueet ovat kiellettyjä kotimaissaan.

Maolaisuus Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maolaisuus herätti kiinnostusta 1960-luvulla Suomessakin. Maolaisuuteen kallistuneita opintopiirejä alettiin perustaa syksystä 1967[1] lähtien, aluksi Helsinkiin. Toimintaa oli pääkaupungin lisäksi ainakin Raumalla, Turussa, Jyväskylässä ja Oulussa. Alkuvuodesta 1969 virallistettiin parisen vuotta toiminut Helsingin marxilais-leniniläinen seura (HMLS). Toiminnan kehittyessä 1970-luvun alussa perustettiin Marxilais-leniniläiset ryhmät (MLR, 1973–1979) maolaisten maanlaajuiseksi organisaatioksi. MLR julkaisi lehtiä Punakaarti (1969–1977) ja Lokakuu (1972–1978).

Parhaimmillaan maolaisten toiminnassa oli mukana noin 100–200 ihmistä. Toimintaa leimasi suhde Suomen kommunistisen puolueen (SKP) oppositioon eli taistolaisiin, joilla oli 1970-luvulla hallitseva asema etenkin vasemmistonuorison keskuudessa. SKP kokonaisuudessaan tuomitsi maolaiset vasemmistolahkolaisina ja pyrki eristämään MLR:n kaikin mahdollisin keinoin. Varsinkin maolaisten Neuvostoliitto-kritiikki oli liikaa NKP:n johtoaseman tunnustaneille suomalaiskommunisteille. Vuonna 1968 maolaiset olivat esillä Neuvostoliittoa kritisoineissa mielenosoituksissa Helsingissä Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen. Osa maolaisista vaikutti SDP:tä erkaantuneessa Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisessa Liitossa.

Tutkija Kimmo Rentolan mukaan maolaiset olivat Suomessa vähälukuisuudestaan huolimatta ennätyksellisen voimakkaasti solutettu ryhmä: sekä suojelupoliisilla, SKP:n kaaderiosastolla, KGB:llä, nuortaistolaisilla että kiinalaisilla oli samanaikaisesti tiedottajansa heidän joukossaan.[2]

Maolaisten toiminta kriisiytyi ja hiipui 1970-luvun lopulla. MLR:n lakkauttamisen jälkeen maolaiset kuitenkin jatkoivat toimintaansa perustamansa Vaihtoehtoliike Idun puitteissa sekä Uusi kapina -yhdistyksessä ja Ihmiskunta-seurassa.

Anti-revisionistinen marxismi-leninismi on 1990-luvun lopulta lähtien herättänyt kiinnostusta eräissä SKP:n ja erityisesti Kommunistisen nuorisoliiton aktiiveissa. Näiden vuonna 2005 perustama Marxilais-leniniläinen yhteiskuntatieteen seura (MLYS) sekä 2009 perustettu Eläköön Maoismi -opintopiiri ovat nykyään ainoita maolaisuuteen suuntautuneita järjestöjä Suomessa.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Yrjä, Ilkka: Taistolaisuus selätti Maon Suomessa. Demokraatti 9.6.2016, s. 10.
  2. ↑ Isänmaan puolesta: Suojelupoliisi 50 vuotta, s. 151 (toim. Matti Simola & Tuulia Sirvio). Gummerus, 1999.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Maolaisuus&oldid=16216567