Mansour Filmography

• The Sheik and I
  2012, role: actor , character name: Himself
• America So Beautiful
  2001, role: actor , character name: Houshang

• Lyrics: play full screen play karaoke
• Legacy Of A Thousand Years - Moonsorrow
• Pagan Feast - Moonsorrow
• The Glare Of Icy Lakes - Moonsorrow
• Stonebearer - Moonsorrow
• The Sun And The Moon - Moonsorrow
• Son Of The God Of Thunder - Moonsorrow
• Realm Of Red Snow - Moonsorrow
• Home Of The Wind, Home Of The Waves - Moonsorrow
• Field Of The Devil - Moonsorrow
• Daughter Of The Wind - Moonsorrow
• On The Green Throne - Moonsorrow
• At The Journey's End - Moonsorrow
• As Eternal - Moonsorrow
• Blood Of An Apostate - Moonsorrow
• 1065 Time - Moonsorrow
• Winter - Moonsorrow
• Warrior's Tale - Moonsorrow
• Warrior's Grave - Moonsorrow
• Talvi - Moonsorrow
• Sankaritarina - Moonsorrow
• Raunioilla - Moonsorrow
• Pakanajuhla - Moonsorrow
• Child Of Oblivion - Moonsorrow
• At The Ruins - Moonsorrow
• A Village Away - Moonsorrow
• Vihreällä Valtaistuimella - Moonsorrow
• Tuulen Tytar / Soturin Tie - Moonsorrow
• Kivenkantaja - Moonsorrow
• Fimbulvetr Frost - Moonsorrow
• Matkan Lopussa - Moonsorrow
• Kylän Päässä - Moonsorrow
• Tuulen Koti, Aaltojen Koti - Moonsorrow
• Ukkosenjumalan Poika - Moonsorrow
• Tyven - Moonsorrow
• Rauniolla - Moonsorrow
• Häpeän Hiljaiset Vedet - Moonsorrow
• Köyliönjärven Jäällä (Pakanavedet II) - Moonsorrow
• Hvergelmir - Moonsorrow
• Köyliönjärven Jäällä (Pakanavedet II) - Moonsorrow
• Jumalten Kaupunki / Tuhatvuotinen Perinto - Moonsorrow
• Häpeän Hiljaiset Vedet - Moonsorrow
• 1065: Aika - Moonsorrow
• Kylän Päässä - Moonsorrow
• Vihreällä Valtaistuimella - Moonsorrow
• Sankarihauta - Moonsorrow
• Hiidenpelto - Moonsorrow
• Aurinko ja Kuu - Moonsorrow
• Taistelu Pohjolasta - Moonsorrow
• Kuun Suru - Moonsorrow
• Tulkaapa Äijät! (*) - Moonsorrow

prelude
For a thousand years we have wandered,
seeking for our forsaken people, and lo!
before us is the path to the city of the gods.
CITY OF THE GODS
At the bottom of that valley
surrounded by heavenly towers.
There cross two brisk rivers
carrying long gone time.
Here the company will stop,
resting in the warmth of rain.
Somewhere far, far away
sounds a bronzen horn - hearken!
Path leads to a valley,
waters running downwards.
To eternity our time shall lead us,
to the golden house of the gods.
At the flash of lightning
the dreary mountains unveil.
Water pounds the green vault,
nourishing the woodland folk.
A thousand years may have passed
from the moment we left our home.
At last have we returned
to the city of the eternal.
Path leads to a valley,
waters running downwards.
To eternity our time shall lead us,
to the golden house of the gods.
Our forefathers, they feast
around a wooden table.
In the fragments of a broken spell
they dance with blooded feet.
The open, forsaken lake
is sleeping in forever.
The frail unrippled breaks
only at the touch of man.
A thousand years
for a brother to betray brother.
And the beauty of the city of the gods

Brothers and sisters,
gather around the table!
A chalice we have to raise
to a god of an unknown faith.
The one born under a star
now joins our company.
He eats all yield of the festive table
and declares himself our savior.
Who did arrange the celebration of their holy
always on the days of our feasts?
And again and again they dare speak of us as blasphemers!
Drunkards never step out of the door,
observing masters alone taking turns.
For every passing day in human life
is followed by an endless dark of night.
Into a wolf's dream

...and when the flows of blood cease
you shall know that we have won.
Dead is the halo
and no more shine surrounding them.
One sword, one lethal blow
thus did seal the victory.
Freezing is the air
that is now embracing us.
All the forests, all the plains in the north
are grateful for their freedom.
Icy fields are glittering,
shooting forth the glare of blood.
Lakes cast their shine through the skies

Sitting on a rock by the sea
with head bown to his knees.
Caressed by the coldest wind
the silent waves receive his burden.
Fire has he seen and death as well,
man grown up by beasts.
Destruction has he seen, of his own people,
seen what cannot be unmade.
Eternal hatred to all heavens
by a corroded blade he swore.
The bearer of stone, cursed has he kings
and burnt all the land behind.
To valleys of suffering,
into the stream of bitter rivers.
Aside paths made by man,
ever under crushing weight.
On an isolated rock by the sea
there sits a grief-stricken man.
Alone he curses and lays on the sand
a weighing fate carved in stone.
Yet skies don't open, no wind shall rise
and clouds they shadow the shore.
In silence a roamer curses and waits
until another tomorrow.
An unforgotten grief
ever carried with the stone.
An unforsaken hatred,

"The sun and the moon.
Lit so far from where
the shelter of branches does bend over me.
I count it as years that I've wandered
amongst the folk of the woods.
Wisdom I've learned from wolves
and I have slept in the beds of bears.
No other man I've met on my way,
no village I've walked past by.
I couldn't tell my way from home.
Destiny dictates where my road shall turn."
Far far away in the still
a verdant path once leads to blood.
Above the earth with heavens as vault,
there is an end to all.
"I count it as years that I've wandered
just thinking of my brother's departure.
Oh I wish I was told where he would end up.
May the gods guard him on his journey."
And the steady rocks stir.
The moon and the sun do rove.
Winds are rising, storms abate.
Their ships the waves still seek.
"Stars on the sky come out,
only the fire I need.
From the nature I have born,

As another flash struck to the ground
he recovered from his sleep.
So strong was his urge to test his might
but still he was too weak.
Who has no rites of passage undergone,
he cannot rule the thunder.
The first step is always to humble
and to learn the might of the gods.
Anger he felt, grabbed a thunderbolt
and across the heavens hate echoed!
An adolescent he is to ride a stormy cloud.
So young to carry the faintest bolt of lightning.
Alone he walks his path of honour.
Such skill wasted in lack of strength.
Too bold he was to learn - a grand punishment deserved.
Anger he felt, grabbed a thunderbolt
and across the heavens hate echoed!
And lo, by disgrace he was expelled

To arms, o' warriors of the north!
On our fathers' holy ground
an enemy against us
shan't be crowned but with his death.
Those christians shall be expelled.
On their pearly gates
they shall be baptised in their blood.
You miserable, weak proselytizers
who dare step onto our path.
Be damned, ye children of heaven,
death eternal awaits.
Now grasp your swords!
We won't grant you a drop.
Soon the ground shall turn red...
and the blood flows!
Die!
Vanish from our ground, never turn,
suffer the measure you deserve.
This decadent heir of the image of god
shall not usurp our land for devastation.

My home of the wind, my home of the waves,
longing brought me back to your embrace.
With warmth you greet me,
the wanderer singing your song, dreaming your dream.
These shores are my home,

Where might be the one who sold his village,
lead the enemy for a strike?
Where might be the one who by his feet
shed the blood of his own brother?
Who might be the one with no courage,
once with heart of a warrior?
Who might he be with no honour,
burnt by the flame of embitterment?
Did he not hear those to be slaughtered,
cursing his own weakness?
Did he receive a pay for his deeds,
ran away with the burden of wealth?
The way of a traitor underneath the darkest sky,
caves of the wolves offer no shelter.
A flight through forever, nothing else you see,
the way of a traitor so desperate.
And know that those eyes are watching every hasty step,
the less the ground is hunting the hungrier it grows.
So easy it is to drown a roamer and a heavy load

O' hear the daughter of the wind
singing her fairest song.
How gently her silent breath
caresses the lilies on the open lake.
Into the deepest green of her eyes
is cast the light of stars.
In her heart, strength like brightest laughter
that endures beyond worlds.
'til the end of time daughter of the wind
is singing her fairest song.
A lost wave guided home by her call.
The sleeping woodland cradled by her hand.
THE WAY OF A WARRIOR
Grand is his power
and enormous his strength.
Man grown on barren lands,
grown under an icy wind.
A mere breeze can lead its forces
to calm through the eye of a storm.
The way of a warrior is to bear his name,
never to lower his sword.
Warrior, a hero,
bearer of the golden cloak.
Into battle, into death,

Through the hunting grounds of the gods
there wandered a child born into nature.
I heard him cursing the days of the past.
Everyone had gone, let them blaze up.
This is our path
to salvation.
We defend the kingdom
of Mother Earth.
The fates that we live for
forever bound to the flames of the sun.
This is our path
to freedom.
We defend the honour
of Mother Earth.
The priceless lives of yours
breathless be buried under withered leaves.
This is our path,
our holy ground.
We defend the kingdom,
we defend the honour.
Thus on our path
shall no blasphemer walk.
We defend the creation
of Mother Earth.
In the white shimmer of the moon,
under the light of every star,
enshrouded by azure and verdant
see him travel to emptiness.
Onwards to the eternal
liberty of the wolves.
In the blood of the vanquished,
those tread on by the battle;
but is our journey unending?
Everywhere we may rest.
Our resting place under the starlit sky
guarded with the power of thunder,
whilst the clear waters are running free

O' my weighing mind
like all the earth.
My life fading
behind the moss.
In the shelter of these primal trees
forsaken I may lie.
The birds, they're gone,
leaves are my only company.
Once will the worldly curtain
fall before all men.
O' hear me sing this one last song
echoing through the heavens.
Tears of my heart,
dewfall of my soul.
Let the wind carry
my cares afar.
Once will the worldly curtain
fall before all men.
O' hear me sing this one last song

With a radiant light in my eyes
I travel through this desolation.
The field of battle left behind
repeating its subdued curses.
My brothers together with my foes;
none of them speaks a word.
The edge of a sword I felt in my chest,
now I can hear the call of Tuonela.
Wash now rain the ruins of the battle,
carry my blood along the streams.
Under the stars of the northern sky
but no more on the earth...
Needlessly would I fear my arrival
to the company of the immortal.
Hand in hand with infinity

Dying out is the sheen of the sun, darkness closing in
and the conqueror so treacherous stands at his mortal end.
The people of the deep woods gathering for attack,
for the faith of their fathers' they now raise all arms.
When the light disappears they march in from everywhere
and soon their swords made of iron clatter in the air.
There's no one to survive, everything they will destroy.
Sign of the hammer they carry, to the ground all crosses fall.
Let the slaughter begin...
Until the traitor's end...
The blood of an enemy is pouring down the sword
whilst the blade thirsting for it dashes deeper in.
Children of the prophet,
your fate is written within the steel of our blades.
For too long have you inhabited our lands.
We do not need your savior,
we do not need your lies.
Whoever is unfettered, no man can set him free.
Nature is our mother,
our altar on her bosom.
The most sacred of ours dwell everywhere around.
Now see the snowdrifts shine, hear the rapids rush.
They are the gods we worship
and we will not forsake what's ours.
And you came up north,
so far from home
where you shall once again return.
For once more do our spears prey on the blood of the apostates.
Death to the sheep who deprived us of our faith,
either withdraw from the north or our vengeance you shall know.
The god of yours is such a distant creature to our folk,
it shall vanish into eternities with our wrath upon.
Soon imploring for mercy with no escape in sight.
Running through the forests but never hiding from our blades.
The battle soon is overcome, the morning rays do rise,
and soon do our great warriors ride onwards to Tuonela.
Onwards to Tuonela...
And the conqueror is gone...
The blood of an enemy is pouring down the sword
whilst the blade thirsting for it dashes deeper in.
Shed the blood... death overcome...
Sound the clash of iron... pain overcome...
Kill them all... sow destruction...

Once upon a time here on the plains of Pohjola
there dwelled a heathen people almost forgotten by now.
Known as northmen, they furiously defended their kin,
thus being those who the baptised never recognized.
They conquered and plundered, they held to their honour,
victoriously they advanced with no plans of retreat.
But even one more evil did think of the same;
on the island they encountered an enemy once known.
They never stood back at a threat
but grabbed their axes granted by gods.
Yet grown in strength, their foes had decided
once and for all to crush them to the ground.
There was a page to turn in the legends
of the battles against all plague.
For it's in vain to accomplish honour
if failing to experience death.
...in white their blood now frozen.
In the deep of the waves lies now their reign -
flame once so proud now dead, yet their shame
shall the vanquisher forever bear:
no sunken honour may rise for them.
Behold the throne for there now sits the king of wrongful deeds,
the shepherd of such hungry beasts, not less a beast himself.
But people submitted to them shall never disappear;
in the past long gone we can not forsake what in our hearts dwell.

Can you hear the wind gnawing the mountains?
In the ice castles of winter it howls alone.
The frost now unleashed soon shall us reach.
The iron gates are opening, 'tis the time for death.
....when autumn turns to winter.
Coldness knows no mercy,
the frost does not stand aside... ever!
Can you feel the icy crust piercing through your skin,
burning you deep inside?
Quit staring at the light and encounter the frost
that shall lay waste the tender sky.
....when the winter eternal arrives.
Coldness knows no mercy,
the frost does not stand aside... ever!
All warmth is vanishing, the winter's drawing nigh,
green is enshrouded by white.
In the northern courts there's an eternal crust of snow,
no summer you shall ever see, only a sky ran pale.
The eternal flame is blown out by a breeze so cold;
the winter is unmerciful in the courts of the north.
The icy glitter in the forests soon puts the weak to death,
in the heart of the winter's stronghold our time has finally come!
The hunger of the frost is growing,
your heaven it enshrouds with fury.
Coldness knows no mercy,
the frost does not stand aside... ever!
Coldness knows no mercy,
the frost never stands aside!
Welcome the winter eternal,
green enshrouded by white.
All wings are cut and the resistance is broken.
None of the angels shall survive.
The sharp cutting frost is the victor
and snow shall veil the northern ground.
Leaves are turning pale, dying in lament
and the clouds are gathering to witness.
'tis tumult of demons in the heart of winter,
with no signs of exhaust they're dancing in the white halls.
At last it's the reign of the eternal winter,
a vain hope that it will end.
Hear me!
Children of the frost!
Hear me!

"Cattle die,
kinsmen die,
likewise you will die;
but the name
will never die,
of one who has done well.
Cattle die,
kinsmen die,
likewise you will die;
one I know
that never dies:
the fame of each one dead."
(Hávamál)
And so the last chapter is at hand,
who faced his death now rests on his place.
His brothers raise a chalice of mead
and drink it empty in the name of the late.
A craft so beautiful now may carry a peaceful man,
on the shore it awaits release into what lies beyond.
Weapons, jewels, riches the traveller is armed with,
underneath a vast pyre his grave will soon be sailing.
(And behold! Can there be another sight so grand
than of silent flames reaching out for the stars.)
Towards death we all are lead;
the gods have chosen those to live.
Our brother we lay on the lap of the waves;
fare ye well, you stay in our hearts.
Honour no sword can tame;
the gods have recited the heroic names.
Our brother we yield to the father of the dead;

Amongst such ravage he arrived,
to a village once so calm.
Rooftops glowing the colours of flame
and the blood of the beloved on the ground.
Such anger did it raise to echo through all skies.
To beyond so many may have travelled
but not yet they were to take him along.
'though gathering his forces from those nearly defeated,
alone it was his rage that shook the cruel enemy.
Hundreds of corpses he trampled underfoot,
his axe on their necks as a display of mercy.
"Blades of your swords shall be set free,
iron so cold shall now redden!
Grant them a glimpse of your hatred,
drown them into the streams of gore!"
"Behind your shields you shall now hide,
all you cowards better flee!
Should you past us desire to walk,
our last man standing you must strike to the ground!"
Very few were spared to tell this story,
so immensely the blood took to flowing.
And so the time of the warrior did come
with an embroided blade in its hand
(but a man unyielding with his brothers by his side

Kuuletko tuulen vuoria jäytävän?
Jäälinnoissa talven yksin se ulvoo.
Vapautettu pakkanen pian meidät saavuttaa.
Rautaportit avautuu, on aika kuoleman.
...kun syksy vaihtuu talveen.
Ei kylmyys tunne armoa,
ei pakkanen väisty... koskaan!
Tunnetko poltteen jäisen peitteen
hyytävän sisimpääsi?
älä katso valkeutta vaan kohtaa pakkanen
tuhoava lempeän taivahan.
...kun saapuu talvi ikuinen.
Ei kylmyys tunne armoa,
ei pakkanen väisty... koskaan!
Kaikki lämp- katoaa, talvi tekee tuloaan,
vihreä saa vaipan valkoisen.
Pohjoisissa hoveissa on lumipeite ikuinen,
et kesää enää nähdä saa, vain taivaan kalvenneen.
Kylmä henkäys sammuttaa liekin ikuisen,
pohjoisen hoveissa on talvi armoton.
Jäinen kiille metsissä pian heikot lannistaa,
talvilinnain siimeksessä aikamme on koittanut!
Pakkanen on nälissään,
taivaanne se verhoaa.
Ei kylmyys tunne armoa,
ei pakkanen väisty... koskaan!
Ei kylmyys tunne armoa,
ei pakkanen väisty... koskaan!
Jo saapuu talvi ikuinen,
vihreä saa vaipan valkoisen.
Siivet katkaistaan, vastarinta murretaan.
Ei yksikään enkeli eloon jää.
Viiltävä pakkanen voiton saa,
lumi on peittävä pohjoisen maan.
Lehdet kalpenee, valittaen kuolee,
pilvet kerääntyvät katselemaan.
Paholaiset temmeltävät sydämessä talven,
väsymättä tanssivat valkoisissa saleissa.
Jo ikuinen talvi vallitsee,
sen loppua turha on odottaa.
Kuulkaa!
Lapset pakkasen!
Kuulkaa!

"Kuolee karja,
kuolee suku,
samaten itse kuolet;
vaan nimi
ei koskaan kuole,
hältä ken on hyvän saanut.
Kuolee karja,
kuolee suku,
samaten itse kuolet;
yhden tiedän
mik' ei kuole:
manalle menneen maine."
(Hávamál)
Jo luku viimeinen saa,
surmansa kohdannut lepää sijallaan.
Veljet maljan simaa nostavat,
tyhjäksi juovat nimeen vainajan.
Kaunis laiva kantaakseen saa miehen rauenneen,
laskua tuonpuoleiseen se vartoo rannalla.
Aseet, korut, rikkaudet matkamies saa mukaansa,
alla suuren rovion lipuu hautansa.
(Ja katso! Voiko toista niin ylvästä näkyä olla
kuin hiljaisten liekkien kurotus tähtiä kohti.)
Kuolemaan me jok'ikinen kuljemme;
jumalat ovat elävät valinneet.
Veljemme syliin aaltojen laskemme;
jää hyvästi, sinut aina muistamme.
Kunniaa ei miekka voi taltuttaa;
jumalat ovat sankarit nimenneet.
Veljemme tuonen herralle luovutamme;
siis hyvästi - kunnes jälleen kohtaamme.

ASKELMILLA
esinäytös
MAAILMALLE
Kuun vielä varttuessa
kulki kuiskaus päällä veen kaukaa.
Aallot levotonna löivät
vasten sateen pieksemää rantaa.
Kauan hiljaisia lienneet
salot alla pohjoisen taivaan.
Vain yksinäinen vire tuulen soi.
Keihäs karhunkaatajan
maassa saaliin vierellä vartoi
vaiti suurta laivaa saapuvaa.
Ei kukaan tiennyt nähdä sarastukseen
ja päivä laski taas.
Kuulkaa huuto korppien
halki taivaiden,
näin saapuu tuho jumalten
maailmaamme.
On tullut se aika jolloin auringon pyörä
veren vuodatuksesta katkeaa.
Liput kauniit liehuen
airut rantakiville astuu.
He miekoin meitä tervehtivät,
vapaudesta puhua saavat.
Loimet vieraat yllänsä
puiseen ristiin veriveli tarttuu.
Hän suden mahdin mielii taltuttaa.
Keihäs karhunkaatajan
vastaan käärmekieltä nyt nousee
ja iskee läpi kurjan sydämen.
Vaan eivät sankarit enää nouse raunioille
ja laulumme tuuli vie.
Kuulkaa suru metsien
halki aikojen,
on pyhät kivet kaadettu
ja kansa voipunut.
Valtaa kuoleman sylistä
uhmaa teräs välkkyen.
Tuoni käsissä jumalten,
maine miehen ikuinen.
Jo syttyvät nuo soihdut, ne ruumiit kärventävät
ja syyttömien sielut tuomitaan.
Kuinka riistävät he jumalat nyt viereltämme,
vaikenevat tuhannet edessä murhaajan.
Kirveenkuva rinnalla
karhun lailla taistellen,
Ukon voima sydämessä
vielä kaatuu viimeinen.
RAUNIOILLA

Veljet sekä siskot,
kokoontukaamme yhteen pöytään!
On meidän malja nostettava
uudelle jumalalle.
Tähden alla syntynyt
meidän seuraamme nyt liittyy.
Hän syö kaikki pöydän antimet
ja vapahtajaksemme ilmoittautuu.
Ketkä asettivat sankarinsa juhlittaviksi
aina meidän pyhiemme aikaan?
Ja he toistuvasti julkeavat puhua meistä häpäisijöinä!
Juopot eivät ulos astu lain,
valvova isäntä vaihtuu vain.
Sillä jok' ikistä päivää kuluvaa
seuraa loputon pimeä yö.
Pian suden uneen

A broken sword in my hand,
a trail of blood on my chest.
Just an empty scabbard trampled to the ground
will follow as I leave again.
The enemy has been slain,
the invincible defeated.
A fear is gnawing my rough-hewn flesh.
The icy piercing wind
my name is carried upon.
Blood o' so red, it draws
a mark on the frozen ground.
And rime is climbing
the mountainside.
As if awaiting its time to come
a solitary eagle stays still.
Yet the wind is changing again,
embracing the dead and eroding what is stone.
The woods are silent
and the clouds are gone.
Through the steam of my breath
all I see is turning ice.
Just the icy piercing wind
my name is carried upon.
And then it becomes clear
what part here is mine.
And sky is strangling
the mountainside.
With no fear in his eyes
the one with wings is watching.
Alone against the wind
the battlefield orphan now stands.
The forest of spears is growing
on the red skyshore.
That rage like thunderstorm
tears the humbling lines.
Wolves from the house of death
now grant the final breath.
Alone against the wind
the child of slaughter now stands.
No, the old man speaks no words
and only the vultures may tell his tale.
Into the soil buried
the shards of untiring iron.
At the journey's end nothing is to remain.
Still the icy piercing wind
my name is carried upon.
The mark on the frozen ground
will vanish into time.
And rime is climbing
the mountainside.
As if awaiting its time to come
a solitary eagle stays still.
Wings they are torn but claws are ready
to face what might be the end.
And dark is strangling
the world of war.
With no fear in his eyes

AT THE FOOTSTEPS
prologue
TO THE WORLD
Under the growing moon
there drifted a whisper with a distant stream.
Waves beating restlessly
the tired rain-lashed shore.
For long the wilds under the northern sky
silent may have been.
Resounded only with a breath of wind.
The spear of a bear-hunter
lay on the ground by its prey.
Awaiting the arrival of a craft.
Yet no one foresaw the dawning
and thus set another day.
Hearken to the ravens' cry
across all heavens.
Behold as the gods
of our world fall.
It is time for the wheel of the sun
to break by the flow of blood.
Under such fair colours
the harbringer steps ashore.
By a sword his companions salute us,
yet of freedom they may speak.
Dressed in strangest garment
claimed kindred grasps a wooden cross.
What strength in wolves he wishes to tame.
The spear of a bear-hunter
now risen against the serpent's tongue.
Striking through the vile heart.
Yet no hero shall rise on the ruins
and our song may drift with the wind.
Hear the sorrow of the woods
across all known times.
Sacred stones are overturned
and the folk so weary.
Steel agleam defies sway
on the lap of death.
Demise in the hands of gods,
a worthy name forever spoken.
And lo! the torches lit scorching carnage,
condemning all the guiltless souls.
How dare they bereave us our gods,
now thousands fall silent at murder.
Sign of the hammer on a warrior's chest
he battles like a bear.
With strength of Ukko deep in his heart
the last man now may fall.
AT THE RUINS

Long ago a village away there were born two sons,
two heirs of the god of war dressed in bearskins.
From the age of three, they say, each other they did train
and when their steel did clash thunder could be heard.
Long ago a village away there did grow two sons,
or were they just two fools born to mock their deaths?
Still they hadn't got a wound that would've hurt'd enough
to prevent them from begging such from a foreign blade.
Honour always tempts the young blood
(plundering across the seas) and battles even more.
Into the way of the one rushing to his doom
only another insane dares step.
When the field emits pain and axes fly about,
play with death is on the increase.
Such a joy for children the dropping of heads is
as long as their army cheers.
Yet so often equality becomes inferiority.
The course of a story twists at triumphs
and fame so easily lets a man forsake his kin.
Thus pride, that most insidious illness on all earth,
once again has taken its prey.
Which one might be the failure, he who left with a lowered
shield and sword held high or he who has to dig the graves?
Tossed about is the weaker by what force;
his home he has left, gained just more will to slay.

Halki jumalten metsästysmaiden
vaelsi luontoon syntynyt lapsi.
Hänen kuulin mennyttä kiroavan.
Kaikkä menneet oli, ne roihuta sai.
Tämä on polkumme
pelastukseen.
Puolustamme valtakuntaa
Äiti Maan.
Meidän kohtalomme
sidottu auringon liekkeihin.
Tämä on polkumme
vapauteen.
Puolustamme kunniaa
Äiti Maan.
Arvokkaat henkenne
peittyvät lehtiin kuihtuneisiin.
Tämä on polkumme,
pyhä maamme.
Puolustamme valtakuntaa,
puolustamme kunniaa.
Meidän polkuamme
eivät häpäisijät käy.
Puolustamme luomakuntaa
Äiti Maan.
Valkean kuun kajossa,
kaikkien tähtien valossa,
sinen ja vehreän verhoamana
vaeltaa hän tyhjyyteen.
Kohti ikuista
susien vapautta.
Veressä voitettujen,
taistelun tallaamien;
vaan jatkuuko matkamme ikuisuuksiin?
Kaikkialla levätä saamme.
Paikkamme tähtitaivaan alla
varjeltu ukkosen voimalla,
vetten vapaasti virratessa
vihreän valtaistuimella.
[English translation:]
[ON THE GREEN THRONE]
Through the hunting grounds of the gods
there wandered a child born into nature.
I heard him cursing the days of the past.
Everyone had gone, let them blaze up.
This is our path
to salvation.
We defend the kingdom
of Mother Earth.
The fates that we live for
forever bound to the flames of the sun.
This is our path
to freedom.
We defend the honour
of Mother Earth.
The priceless lives of yours
breathless be buried under withered leaves.
This is our path,
our holy ground.
We defend the kingdom,
we defend the honour.
Thus on our path
shall no blasphemer walk.
We defend the creation
of Mother Earth.
In the white shimmer of the moon,
under the light of every star,
enshrouded by azure and verdant
see him travel to emptiness.
Onwards to the eternal
liberty of the wolves.
In the blood of the vanquished,
those tread on by the battle;
but is our journey unending?
Everywhere we may rest.
Our resting place under the starlit sky
guarded with the power of thunder,
whilst the clear waters are running free
in the streams, on the thrones of green.

Kuule kuinka tuulen tytär
laulaa kaunista lauluaan.
Kuinka henkäyksensä
lumpeita hiljaa liikuttaa.
Syvään vihreään silmien noiden
valo tähtien lankeaa.
Sydämessään voima kuin heleä nauru
joka kantaa maailmain taa.
Aikojen saattoon tuulen tytär
laulaa kaunista lauluaan.
Aallon eksyneen kotiin kutsunsa saa.
Hellä kätensä metsän kehtoa keinuttaa.
[SOTURIN TIE]
Suuri on hänen väkevyytensä,
valtava hänen voimansa.
Karuilla mailla kasvanut
mies alla jäisen tuulen.
Vain vire joukkonsa johtaa
myrskyn silmästä tyveneen.
Soturin tie on mainettaan kantaa,
ei miekkaansa maahan laskea saa.
Soturi, sankari,
viitan kultaisen kantaja.
Taisteluun, kuolemaan,
tiellä jumalten kaupunkiin.
[English translation:]
[DAUGHTER OF THE WIND]
O' hear the daughter of the wind
singing her fairest song.
How gently her silent breath
caresses the lilies on the open lake.
Into the deepest green of her eyes
is cast the light of stars.
In her heart, strength like brightest laughter
that endures beyond worlds.
'til the end of time daughter of the wind
is singing her fairest song.
A lost wave guided home by her call.
The sleeping woodland cradled by her hand.
[THE WAY OF A WARRIOR]
Grand is his power
and enormous his strength.
Man grown on barren lands,
grown under an icy wind.
A mere breeze can lead its forces
to calm through the eye of a storm.
The way of a warrior is to bear his name,
never to lower his sword.
Warrior, a hero,
bearer of the golden cloak.
Into battle, into death,
on the path to the city of the gods.

Äärellä veden luodolla istuen
polviin päänsä painaneena.
Laineet kolean tuulen syleilyssä
taakkansa saavat kantaakseen.
Nähnyt on tulta, nähnyt on kuolemaa
mies petojen kasvattama.
Nähnyt on hävityksen kansansa,
nähnyt mitä ei voi unohtaa.
Taivaille vannonut ikuista vihaa
kantaja miekan ruosteisen.
Kantaja kiven kironnut kuninkaita,
polttanut maat takanaan.
Laaksoihin kärsimysten,
virtaan vetten katkeruuden.
Polkuja seuraamatta
painon alle musertuen.
Äärellä veden kurjalla karilla
hahmo raskain aatoksin.
Yksin kiroaa, hiekalle laskee
kiveenhakatun kohtalon.
Ei aukene taivas, ei nouse tuuli,
pilvet rantaa varjostavat.
Hiljaisuudessa kiroaa ja odottaa
matkaaja tyhjään huomiseen.
Sitä surua ei voi unohtaa,
ei kiveä jalkoihin laskea.
Sitä vihaa ei voi tukahduttaa,

black heart of snow
tell me secrets
of the forgotten
who lived before
father cursed his sons
daughters were left to die
cult of frost and hate
the great winter shall come
mighty odin of thousand swords
do you know the name of mine?
yes, my son
i shall know your name
and your prophecies of winter
there shall come great winter
and it will last three times more
it is called the fimbulvetr
spreading frost and coldness
i rule the frost
i damn the earth
i curse the sun
i walk with odin
i am the night, the dreams of moon
i cast the spells and fly in mist
my emperors, their kingdom come
thou art forever dressed in black
towards the cold my children run
to make the winter eternal
i dream of hate until forever
the nightwinds spread my prophecy

Painavi mieleni
kuin kaikki maa.
Vaipuu jo eloni
sammalten taa.
Ikihonkain siimekseen
yksin nyt jään.
Menneet on linnut sen,
lehvät vain nään.
Sulkeutuu maailma kerran
ihmisen eestä.
Laulunsa viimeinen
taivaisiin soi.
Syömmeni kyyneleet
kuin kastetta ois.
Mukana tuulen
ne kulkeutuu pois.
Sulkeutuu maailma kerran
ihmisen eestä.
Laulunsa viimeinen
taivaisiin soi.

[1]
Kauan sitten kylän päässä syntyi kaksi poikaa,
kaksi perillistä sodanjumalan karhuntaljoin verhotun.
Jo kolmen iästä, sanovat, toisiansa alkoivat harjoittaa
ja kun teräksensä yhteen kalahti, saattoi kuulla ukkosen.
Kauan sitten kylän päässä varttui kaksi poikaa,
kaksiko vain typerystä kuolemaa pilkkaamaan?
Ei yksikään haava vielä ollut tehnyt
tehtäväänsä
ja siksi kai sitä miekasta vihollisen täytyi anoa.
Aina kunnia houkuttaa nuorta kansaa
(ryöstöretki merten taa) ja taistelu sitäkin enemmän.
Varmaan turmaan rientävän tielle
vain toinen hullu uskaltautuu.
[2]
Kun kenttä hohkaa kärsimystä ja kirveet lentävät,
leikki kanssa kuoleman vain yltyy.
Niin riemukasta lapsien on päitä pudottaa
kuunnellessaan sotajoukkoa hurraavaa.
[3]
Usein käykin vain niin et' vertaisesta tulee alempi.
Tarinan kulku voitoista kääntyy
ja maine ihmisen helposti antaa veljensä unohtaa.
Ylpeys, tuo kavalin tauti päällä maan,
näin on vienyt taas yhden uhrin muassaan.
Kumpi lie se epatto, kilpi alhaalla ja miekka koholla
teilleen mennyt vaiko hän joka hautoja kaivaa saa?
Heikompaa voima mik' riepottaa;
kotinsa on iäksi jättänyt tahtoen vielä surmata.
Kunniaton moinen työ.
[English translation:]
[A VILLAGE AWAY]
[1]
Long ago a village away there were born two sons,
two heirs of the god of war dressed in bearskins.
From the age of three, they say, each other they did train
and when their steel did clash thunder could be heard.
Long ago a village away there did grow two sons,
or were they just two fools born to mock their deaths?
Still they hadn't got a wound that would've hurt'd enough
to prevent them from begging such from a foreign blade.
Honour always tempts the young blood
(plundering across the seas) and battles even more.
Into the way of the one rushing to his doom
only another insane dares step.
[2]
When the field emits pain and axes fly about,
play with death is on the increase.
Such a joy for children the dropping of heads is
as long as their army cheers.
[3]
Yet so often equality becomes inferiority.
The course of a story twists at triumphs
and fame so easily lets a man forsake his kin.
Thus pride, that most insidious illness on all earth,
once again has taken its prey.
Which one might be the failure, he who left with a lowered
shield and sword held high or he who has to dig the graves?
Tossed about is the weaker by what force;
his home he has left, gained just more will to slay.
What a disgrace is such work.

Kotini tuulen, kotini aaltojen,
toi kaiho minut takaisin.
Lämmöllä tervehdit matkaajaa
joka sinun laulusi laulaa.
On kotini näillä rannoilla,

Kun toinen salama maahan löi
hän tointui unestaan.
Tahtoi hän kokea voimiaan,
ne liian heikoiks' osoittain.
Aikuistua saanut vielä ei,
ei hallita ukkosta.
Oli pojan ensin nöyrryttävä,
opittava jumalain mahti.
Nyt tunteensa sai, tarttui salamaan,
halki taivaiden viha kaikui!
Nuorukainen pilven päällä ratsastaa.
Liian nuori salamoita kantamaan.
Kulkee yksin kunnian polkuaan.
Voimattomuus taitonsa musertaa.
Hän liikaa uhosi - kirouksen ansaitsi.
Nyt tunteensa sai, tarttui salamaan,
halki taivaiden viha kaikui!
Häväisten hänet karkoitettiin,

[Instrumental]

[ASKELMILLA]
[esinaytos]
[MAAILMALLE]
Kuun vielä varttuessa
kulki kuiskaus päällä veen kaukaa.
Aallot levotonna löivät
vasten sateen pieksemää rantaa.
Kauan hiljaisia lienneet
salot alla pohjoisen taivaan.
Vain yksinäinen vire tuulen soi.
Keihäs karhunkaatajan
maassa saaliin vierellä vartoi
vaiti suurta laivaa saapuvaa.
Ei kukaan tiennyt nähdä sarastukseen
ja päivä laski taas.
Kuulkaa huuto korppien
halki taivaiden,
näin saapuu tuho jumalten
maailmaamme.
On tullut se aika jolloin auringon pyörä
veren vuodatuksesta katkeaa.
Liput kauniit liehuen
airut rantakiville astuu.
He miekoin meitä tervehtivät,
vapaudesta puhua saavat.
Loimet vieraat yllänsä
puiseen ristiin veriveli tarttuu.
Hän suden mahdin mielii taltuttaa.
Keihäs karhunkaatajan
vastaan käärmekieltä nyt nousee
ja iskee läpi kurjan sydämen.
Vaan eivät sankarit enää nouse raunioille
ja laulumme tuuli vie.
Kuulkaa suru metsien
halki aikojen,
on pyhät kivet kaadettu
ja kansa voipunut.
Valtaa kuoleman sylistä
uhmaa teräs välkkyen.
Tuoni käsissä jumalten,
maine miehen ikuinen.
Jo syttyvät nuo soihdut, ne ruumiit kärventävät
ja syyttömien sielut tuomitaan.
Kuinka riistävät he jumalat nyt viereltämme,
vaikenevat tuhannet edessä murhaajan.
Kirveenkuva rinnalla
karhun lailla taistellen,
Ukon voima sydämessä
vielä kaatuu viimeinen.
[RAUNIOILLA]
[loppunaytos]

[Instrumental]

Saapui hän, sanansaattaja
käännytetyn kansan
totuuttansa opettamaan meille vääräuskoisille.
Uhattuna kirvestänsä teroittamaan talonpoika -
puolesta metsien, järvien, säästyneiden veljiensä.
(voittajansa)
Korvansa kavaluudelle
ymmärtämättömät antoivat;
Lalli näki orjan taivaan ja katseensa sokaisi.
Pian kirveensä harhailijan yön sydämessä yllätti,
oli veriselle järven jäälle päättyvä ristin
taival...
"Vaan pian rantautui lännestä
satoja laivoja,
tuhansia heitä, jotka saapuivat piispaa kostamaan.
Lukuisten vuosien kuluessa,
tahtonaan nÖyryyden juurruttaminen viimeiseen pakanakansaan
he sääliä tuntematta mursivat sitkeän vastarinnan
voimallisilla aseillaan.
Viimeisin pyhimyksensä Henrik alttarille nostatettiin,
ja verityö, suomalaisten tukahdutettu vapauden huuto,
pakotettiin häpeään."
(kohtalonsa)
Niin anastettiin kunnia sankarilta rohkealta,
mieheltä rehelliseltä, suoraselkäiseltä.
Valheilla he kansamme uskoonsa pakottivat,
vaan jäätä järven Köyliön he eivät murtaa
saata.

vina, vegsvinn, thjodnuma
rivers born of hvergelmir
bjöll, strön, ylgr, leiptr
born of the great valhall
all of them flow
in the lands of midgardr
last they go deep
flow down into hel
under the left root of yggdrasil
lies the place for the old and the weak
when ragnarök comes swords will rise again
thousands of bodies arise
warriors march to the fiery pits of hel
the gates are wide open
fenris will break free, splitting the skies
surtr brings fire from the south
ruled by the daughter of loke
hel was her beautiful name
the rivers run blood of the weak
realm of ancient souls
nifelheim
the grave for the fools
odin's men didn't sleep there
below hel
a place for betrayers
the ultimate punishment

Saapui hän, sanansaattaja
käännytetyn kansan
totuuttansa opettamaan meille vääräuskoisille.
Uhattuna kirvestänsä teroittamaan talonpoika -
puolesta metsien, järvien, säästyneiden veljiensä.
(voittajansa)
Korvansa kavaluudelle
ymmärtämättömät antoivat;
Lalli näki orjan taivaan ja katseensa sokaisi.
Pian kirveensä harhailijan yön sydämessä yllätti,
oli veriselle järven jäälle päättyvä ristin
taival...
"Vaan pian rantautui lännestä
satoja laivoja,
tuhansia heitä, jotka saapuivat piispaa kostamaan.
Lukuisten vuosien kuluessa,
tahtonaan nâ-yryyden juurruttaminen viimeiseen pakanakansaan
he sääliä tuntematta mursivat sitkeän vastarinnan
voimallisilla aseillaan.
Viimeisin pyhimyksensä Henrik alttarille nostatettiin,
ja verityö, suomalaisten tukahdutettu vapauden huuto,
pakotettiin häpeään."
(kohtalonsa)
Niin anastettiin kunnia sankarilta rohkealta,
mieheltä rehelliseltä, suoraselkäiseltä.
Valheilla he kansamme uskoonsa pakottivat,
vaan jäätä järven Köyliön he eivät murtaa
saata.
[English translation:]
[ON THE ICE OF KÖYLIÖNJÄRVI (PAGAN WATERS II)]
And he arrived, the messenger of his converted
people
to teach this heretic folk his tellings of a divine truth.
Feeling threatened, a simple peasant rushed to sharpen his axe -
to defend the forests, the lakes, his brothers from an unseen fate.
(their vanquisher)
Their ears to treachery those of less
understanding lent;
Lalli saw the heaven for slaves and thus blinded his sight.
Soon in the heart of night his axe took a rover by surprise,
to a pond of blood on ice the path of the cross was to end...
"But soon there were hundreds of ships
landing from the west,
thousands of them who came to avenge the bishop's death.
In the course of numerous years,
to imprint humility within the last pagan folk as their will
they without pity broke the persistent resistance
with their powerful arms.
Henrik, now canonized, was raised onto the altar,
and the slaying, the repressed cry for freedom of the Finnish,
was forced to disgrace."
(their destiny)
Thus wrongfully was assumed the honour from a
warrior,
from a man of rightfulness, a defender of sincerity.
By forcefeeding lies they compelled our folk to their faith,
but the ice of Köyliönjärvi they can never break.

[alkusoitto]
Tuhannen vuotta olemme kulkeneet
eksyksissä, etsien kadotettua kansaamme, ja katso!
edessämme avautuu tie jumalten kaupunkiin.
[JUMALTEN KAUPUNKI]
Tuon laakson pohjalla
taivaiden tornien ympäröimänä.
Joet vilkkaat risteävät
aikaa ammoista kuljettaen.
Saattue pysähtyy
lämpimään sateeseen.
Jossain kaukaisuudessa
pronssitorvi soi - kuunnelkaa!
Tie aukenee laaksoon,
vedet ain' virtaa alaspäin.
Ikuisuuteen aika vie,
kultaiseen taloon jumalten.
Ukkonen valaisee
seinämät vuorten jylhien.
Vesi rummuttaa kattoa metsän
sen kansaa raviten.
Tuhannen vuotta kulunut kai
on siitä kun täältä lähdimme.
Vihdoin olemme kotona
kaupungissa ikuisten.
Tie aukenee laaksoon,
vedet ain' virtaa alaspäin.
Ikuisuuteen aika vie,
kultaiseen taloon jumalten.
Puisen pöydän äärellä
esi-isät juhlivat.
Sirpaleissa rikotun lumouksen
jalat veressä tanssien.
Vesi kadonneen järvenselän
iäisyydessä lepää.
Heikko pinta peilityyni väreilee
vain kosketuksesta ihmisen.
Tuhannen vuotta ja
veljet toisensa pettävät.
Niin jumalten kaupungin
kauneus edessämme katoaa.
[English translation:]
[LEGACY OF A THOUSAND YEARS]
[prelude]
For a thousand years we have wandered,
seeking for our forsaken people, and lo!
before us is the path to the city of the gods.
[CITY OF THE GODS]
At the bottom of that valley
surrounded by heavenly towers.
There cross two brisk rivers
carrying long gone time.
Here the company will stop,
resting in the warmth of rain.
Somewhere far, far away
sounds a bronzen horn - hearken!
Path leads to a valley,
waters running downwards.
To eternity our time shall lead us,
to the golden house of the gods.
At the flash of lightning
the dreary mountains unveil.
Water pounds the green vault,
nourishing the woodland folk.
A thousand years may have passed
from the moment we left our home.
At last have we returned
to the city of the eternal.
Path leads to a valley,
waters running downwards.
To eternity our time shall lead us,
to the golden house of the gods.
Our forefathers, they feast
around a wooden table.
In the fragments of a broken spell
they dance with blooded feet.
The open, forsaken lake
is sleeping in forever.
The frail unrippled breaks
only at the touch of man.
A thousand years
for a brother to betray brother.
And the beauty of the city of the gods
will vanish before our eyes.

[Instrumental]

Tääl' lakeuksilla Pohjolan he asustelivat,
muuan pakanakansa lähes unhoon vaipunut.
ne vimmaiset, jotka veljiänsä puolustivat,
he, joita kastettu ei aikonutkaan tunnustaa.
He valloittivat, ryöstelivät kunniaksensa
ja etenivät voittoisasti perääntymättä.
Vaan samat aikeet toisella, heitä pahemmalla;
vihollisen vanhan saarella saivat kohdata.
Koskaan eivät he uhkaa väistäneet,
tarttuivat kirveisiinsä jumalten.
Vastus kuitenkin vahvistuneena
päättänyt oli heidät musertaa.
Oli kääntyvä uusi sivu
taistelussa ruttoa vastaan.
Eihän kunniaa voi saavuttaa
jos jättää kokematta kuoleman.
...jäätyi verensä hankeen.
Valtakautensa lepää nyt pohjassa -
ylväs liekki sammui, vaan silti
voittaja saa häpeää kantaa:
he hukuttivat myös kunnian.
Nyt valtaistuimella istuu väärä kuningas,
nälkäisten petojen kaitsija, peto itsekin.
Vaan alistettu kansa tuo ei koskaan katoa;
voi menneisyyteen itse"mme emme unhoittaa.
On aika pysähtynyt.

Kauan sitten kylän päässä syntyi kaksi poikaa,
kaksi perillistä sodanjumalan karhuntaljoin verhotun.
Jo kolmen iästä, sanovat, toisiansa alkoivat harjoittaa
ja kun teräksensä yhteen kalahti, saattoi kuulla ukkosen.
Kauan sitten kylän päässä varttui kaksi poikaa,
kaksiko vain typerystä kuolemaa pilkkaamaan?
Ei yksikään haava vielä ollut tehnyt
tehtäväänsä
ja siksi kai sitä miekasta vihollisen täytyi anoa.
Aina kunnia houkuttaa nuorta kansaa
(ryöstöretki merten taa) ja taistelu sitäkin enemmän.
Varmaan turmaan rientävän tielle
vain toinen hullu uskaltautuu.
[2]
Kun kenttä hohkaa kärsimystä ja kirveet lentävät,
leikki kanssa kuoleman vain yltyy.
Niin riemukasta lapsien on päitä pudottaa
kuunnellessaan sotajoukkoa hurraavaa.
[3]
Usein käykin vain niin et' vertaisesta tulee alempi.
Tarinan kulku voitoista kääntyy
ja maine ihmisen helposti antaa veljensä unohtaa.
Ylpeys, tuo kavalin tauti päällä maan,
näin on vienyt taas yhden uhrin muassaan.
Kumpi lie se epatto, kilpi alhaalla ja miekka koholla
teilleen mennyt vaiko hän joka hautoja kaivaa saa?
Heikompaa voima mik' riepottaa;
kotinsa on iäksi jättänyt tahtoen vielä surmata.
Kunniaton moinen työ.

Halki jumalten metsästysmaiden
vaelsi luontoon syntynyt lapsi.
Hänen kuulin mennyttä kiroavan.
Kaikkä menneet oli, ne roihuta sai.
Tämä on polkumme
pelastukseen.
Puolustamme valtakuntaa
Äiti Maan.
Meidän kohtalomme
sidottu auringon liekkeihin.
Tämä on polkumme
vapauteen.
Puolustamme kunniaa
Äiti Maan.
Arvokkaat henkenne
peittyvät lehtiin kuihtuneisiin.
Tämä on polkumme,
pyhä maamme.
Puolustamme valtakuntaa,
puolustamme kunniaa.
Meidän polkuamme
eivät häpäisijät käy.
Puolustamme luomakuntaa
Äiti Maan.
Valkean kuun kajossa,
kaikkien tähtien valossa,
sinen ja vehreän verhoamana
vaeltaa hän tyhjyyteen.
Kohti ikuista
susien vapautta.
Veressä voitettujen,
taistelun tallaamien;
vaan jatkuuko matkamme ikuisuuksiin?
Kaikkialla levätä saamme.
Paikkamme tähtitaivaan alla
varjeltu ukkosen voimalla,
vetten vapaasti virratessa
vihreän valtaistuimella.

Saapui hän keskelle hävityksen
kylään ammoin niin rauhaisaan.
Katot hehkuivat väreissä liekkien
ja veri rakkaiden peitti maan.
Vihan nostatti ja kiiri taivaisiin.
Niin moni lieni jo tiellä tuonelaan
vaan he viel' ei veisi häntä mukanaan.
Vaik' joukkonsa hän kokosi liki lyödyistä,
yksin raivonsa vavahdutti julmaa vastusta.
Kai satakunta ruumista hän polki allensa,
armoa ken sai kohtas' vain kirveen kaulalla.
"Miekanterät vapauttakaa,
kostuttakaa kylmää rautaa!
Suokaa heille vihastanne,
hukuttakaa hurmeen virtaan!"
"Kilpien taa piiloutukaa,
pelkurit jo perääntykää!
Ohitsemme jos mielitte
viimeinenkin hautaan saattakaa!"
Harvatpa kertomaan säästyivät,
siksi veri yltyi virtaamaan.
Niin vain aika koitti myös sankarin
kirjailtu miekka kourassaan
(vaan mies taipumaton veljet rinnallaan

Missä lienee hän joka kylänsä möi,
johti vihollisen hyökkäykseen?
Missä lienee hän joka veljensä verta
jalkojensa juureen vuodatti?
Kuka lienee hän vailla rohkeutta,
muinoin mieli soturin?
Kuka lieneekään vailla kunniaa,
katkeruuden liekin polttama?
Hänkö kuullut ei teurastettavia,
omaa heikkouttaan kirosi?
Hänkö palkan teoistansa sai,
rikkauden taakan kera pakeni?
Taival petturin synkän taivaan alla,
luolat susien eivät suojaa anna.
Pako ikuinen, et muuta nähdä saata,
taival petturin niin lohduton.
Ja tiedät, silmät nuo tarkkailevat askeleita hätäisten,
on maa aina nälkäisempi mitä vähemmän se saalistaa.
Niin helppoa on upottaa matkaaja ja raskas lasti

"Aurinko ja kuu.
Syttyneet kaukana sieltä
missä lehväin suoja yllein kumartuu.
Kai vuosia olen jo kulkenut
muassa metsien kansojen.
Olen oppinut viisautta susilta
ja nukkunut karhujen kanssa.
Yhtään ihmistä en ole kohdannut,
kylänkään liepeille sattunut.
Tiedä en matkaani kotoa.
Kohtalo sanelee minne johtaa tie."
Kaukana tyvenessä
vehreä polku verelle johdattaa.
Yllä maan, taivas kattona,
loppunsa on kaikella.
"Kai vuosia olen jo kulkenut
miettien veljeni lähtöä.
Kunpa tietäisin minne hän päätyy.
Jumalat suojelkoot häntä matkallaan."
Järkähtävät vankat kalliot.
Vaeltavat kuu ja aurinko.
Tuulet yltyvät, myrskyt tyyntyvät.
Laivojansa aallot etsivät.
"Taivaalla tähdet valaiskaa,
tulen vain minä tarvitsen.
Luonnosta olen syntynyt,

[PUNAISEN LUMEN VALTAKUNTA]
Aseisiin, oi pohjoisen soturit!
Isiemme pyhällä maalla
vihollinen meitä vastaan
kruunataan vain kuolemallaan.
Kristityt karkoitetaan.
Taivaansa porteilla
verellän kastetaan.
Te kurjat, heikot käännyttäjät
jotka astutte meidän tiellemme.
Kadotukseen, taivaan lapset,
kuolema ikuinen odottaa.
Miekkoihin tarttukaa!
Emme pisaraakaan teille suo.
Kohta punaiseksi värjäytyy maa...
veri virtaa!
Kuolkaa!
Poistukaa meidän maaltamme
ja kärsikää rangaistuksenne.
Jumalankuvien perilliset
eivät maatamme anasta tuhotakseen.
Ei Jehovan poika ansaitse kunniaa.
[JÄISTEN JÄRVIEN KIMALTEESSA]
...ja kun veri lakkaa virtaamasta
tiedät meidän voittaneen.
Kuollut on se sädekehä
joka heidät ympäröi.
Tappava sen miekan terä
joka voiton sinetöi.
Hyytävä on pakkanen
joka meitä syleilee.
Metsät, aavat pohjoisäen
vapaudestaan kiittelee.
Jääkentät kimaltelevat,
verisinä säihkyvät.
Järvet luovat loistettaan
talven valtakunnassaan.

[Instrumental]

Tulkaapa äijät, nyt ryypätään kun minun hautajaiseni on.
Itse kun tänne kuoppaan suistuin seuraksenne vain taivu en.
Kuten sinä, kuten minä, vaikka te taikka me;
kunhan vain saamme juodaksemme.
Hei tulehan ja kuule kuinka iloisesti kilahtaa
se malja juoka nyt tyhjennämme.
Tulkaapa Markus, Mitja, Marko ja Henri
hilpeät veikot riimukivelle,
Kun tässä kerran jo istuttu on niin reilut kännit kiskaiskaamme.
Hautakiveeni saa kaivertaa tilaisuus kun siihen on:
"Tässä lepää ja aikaansa viettää juoppolalli verraton."
*=Nur auf dem Rereleasealbum